Mikko Numminen

Pöydälle levitetty valtava Helsingin kartta tuo mieleen Hitler kuulee -meemit. Tulevat raidereitit kiemurtelevat kartalla punaisena linjana. Ne ovat Helsingin valmisteilla olevan uuden yleiskaavan verisuonia.

Yleiskaavapäällikkö Rikhard Manninen, 41, kurottautuu kartan ylle. Hän kertoo, kuinka Helsinki tiivistyy pala palalta seuraavien vuosikymmenten aikana. Ensin nousevat Kalasataman ja Keski-Pasilan tornit, sitten kaksi raidejokeria pujottavat kaupungin lähiöt ehjiksi helminauhoiksi. Sen jälkeen ovat vuorossa moottoritiemäiset ulosmenoväylät, kuten Länsiväylä, Hämeenlinnanväylä ja Lahdentie. Ne muutetaan kaupunkibulevardeiksi, joiden varteen nousevat asunnot 140 000 helsinkiläiselle. Yhteensä nykyisen Helsingin rajojen sisään mahtuisi 860 000 asukasta – neljännesmiljoona nykyistä enemmän.

”Me olemme puhuneet Mannerheiminbulevardista. Miksi Mannerheimintie loppuu Hakamäentiehen? Miksei se voisi vain jatkua urbaaneina kortteleina aina tänne Kehä I:lle asti”, Manninen kysyy.

Helsingin suunnitteilla oleva uusi yleiskaava on nimetty kaupunkikaavaksi. Joulukuussa sitä konkretisoiva Visio 2050 -suunnitelma hyväksyttiin Helsingin kaupunginsuunnittelulautakunnassa yksimielistesti. Vision ideakuvien kaupunki on rakennettu teräksestä ja lasista. Vaikutelma on lähempänä nykyistä Ruoholahtea kuin neonvaloissa ja happosateessa kylpevää Blade Runnerin kaupunkia. On helppo kuvitella itsensä istumaan kadunvarren terassin vapaalle tuolille. Lentäviä autoja ei ole, mutta kaikissa menopeleissä ei ole kuljettajaa. Se ei ole sci-fiä: kuskittomat autot laillistettiin Kaliforniassa jo toissa vuonna.

”Siirtymävaihe voi olla vaikea, jos liikenteessä on sekä robottien että ihmisten ajamia autoja. Mä haluan nähdä, miten se viedään läpi”, Manninen nauraa. ”Mutta autoilun vaatima tilantarve varmaankin pienenee, mikä on hyvä asia.”

Autoilu ei ole tulevaisuudessa liikennemuotojen ykkönen. Edelle kiilaavat kävely, pyöräily, joukkoliikenne sekä kuljetus- ja tavaraliikenne, tässä järjestyksessä. Tärkeyslista on määritelty kaupunginsuunnitteluviraston liikenneosastolla. Poliittista keskustelua siitä ei ole vielä käyty. Luulisi autopuolueen älähtävän.

”En usko, että autopuoluetta on olemassa. Mielestäni keskeinen jako on suhteessa urbanismiin, siis elämäntapaan ja siihen, millaista kaupunkia haluaa”, Manninen sanoo.

Käytännössä koko sotien jälkeisen ajan suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa on hänen mukaansa eletty antiurbanismin aikakautta. Nyt on urbanistien – Mannisen sukupolven – vuoro.

*

Vuonna 1948 ilmestyi Väestöliiton toiminnanjohtajan Heikki von Hertzenin pamfletti Koti vai kasarmi lapsillemme. Teos esitteli englantilaisen puutarhakaupungin ideaalia vastapainona kaupungin ahtaalle ja ”pilaantuneelle” ilmapiirille. Kirjan tilastot kertoivat, että vuonna 1928 New Yorkin Manhattanilla asui kiinteistössä keskimäärin 20 asukasta, kun vastaava luku oli Tukholmassa 32, Pariisissa 38, Berliinissä 76 mutta Helsingissä vuonna 1938 peräti 88. Kyseessä oli von Hertzenin mukaan maailmanennätys kasarmoitumisessa. Luvut ovat tuskin vertailukelpoisia, mutta kenties olennaisempaa oli tehdä viesti kivikaupungin turmiollisuudesta selväksi.

”Puutarhakaupunki sallii lasten kasvaa ja kehittyä reippaiksi, vapaiksi ja luonnollisiksi. Pimeiden takapihojen kasvatit sen sijaan tuottavat yhteiskunnalle usein huolia ja vaikeuksia”, kirjoitti von Hertzen.

Retoriikka puri. Ajatukset johtivat Tapiolan syntyyn, ja niistä otettiin vaikutteita myös laajemmin lähiörakentamiseen: korostettiin väljyyttä ja luonnonläheisyyttä.

Kaupunkisuunnittelussa lähtökohtana oli funktionaalinen kaupunki, jossa toiminnot oli erotettu vehreisiin nukkumalähiöihin, teollisiin työssäkäyntialueisiin ja ostoskeskuksiin. Niiden välit taitettiin autoilla. 

Enää se ei toimi. Kehäteiden automarketit tappoivat perinteiset lähiöostarit. Asumisväljyyden kasvu on hävittänyt kantakaupungista ensin asukkaat, sitten kivijalkakaupat ja muut palvelut. Esimerkiksi Töölön asumistiheys on pienentynyt alkuperäisestä noin kolmannekseen.

Helsingin uudet asuinalueet on järjestäen rakennettu kantakaupunkia väljemmin, ja niiden huoneistojen neliömäärä on jatkuvasti kasvanut. Yhdistettynä sirpaleiseen kuntarakenteeseen tuloksena on yksi Euroopan väljimmistä metropolialueista. Samaan aikaan kantakaupungin pienten asuntojen hinnat ovat nousseet pilviin.

Jos Helsinki haluaa kasvaa, on keksittävä jotain uutta. Rikhard Mannisen ja muiden urbanistien puheissa kuuluu suurkaupunki-ideologia. Kyse ei ole vain estetiikasta: tiiviimpi kaupunkirakenne lisää myös taloudellista tuottavuutta ja säästää ympäristöä.

Mannisen työpöydän päällä on Tukholman kartta. Miksi ihmeessä? 

”Se on meidän esikuvamme”, Manninen sanoo. Yleiskaavapäällikön mukaan Tukholma on kymmenen vuotta edellä kaikessa, etenkin kaupunkisuunnittelussa. Kaupunkia on tiivistetty jo pitkään. Seuraavan 20 vuoden aikana Tukholmaan rakennetaan 140 000 uutta asuntoa. Eikä Tukholma ole poikkeus. Kehitys on yleismaailmallinen. Manninen kertoo, että kaupungit kasvavat sisäänpäin myös esikaupunkialueiden luvatussa maassa Yhdysvalloissa. Helsingin kaupunkikaavan suunnitelmat vaikuttavat utopistisilta, mutta kovimmille urbanisteille edes ne eivät riitä.

*

Mikko Särelällä on unelma: hän toivoo, että vuonna 2100 ihmiset ihastelisivat, kuinka 20-luvulla tehtiin hyvää kaupunkia. Siis 2020-luvulla.

Internet- ja tietoturvatutkija Särelä, 38, on Facebookissa toimivan Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmän perustaja. Siinä on runsaat 2 500 jäsentä. Ryhmää on tituleerattu Helsingin Sanomissa ”soininvaaralaisten hommafoorumiksi”. Särelä on vihreä kaupunkipoliitikko, mutta Facebook-sivuilla puoluepolitiikka on sivuseikka. Lisää kaupunkia on moderni protestiliike, jonka suurimpana käyttövoimana on Helsingin asuntopula. Särelä itse asuu Kalliossa, ja hänen mukaansa kaikilla halukkailla pitäisi olla mahdollisuus elää samankaltaisessa kaupunkiympäristössä.

Särelä avaa läppärinsä ja etsii ruudulle kuvan, jossa on allekkain viisi erilaista katunäkymää. Hän kysyy, mikä niistä näyttää kivoimmalta. Ylimmäinen on postikorttimaisen runsas: pikkuputiikkeja ja ovia, paljon katseltavaa. Sen alla olevissa kuvissa yksityiskohdat vaihe vaiheelta katoavat. Alimmassa on paljasta seinää, sellaista, jota arkkitehdit ja rakennusliikkeet tuntuvat rakastavan.

Itse kyllä pidin ylimmistä kuvista, ja niin Säreläkin. Kuvaesimerkki on tanskalaisen arkkitehdin Jan Gehlin teoksesta Cities for the People. Gehl, 77, on urbanistisen kaupunkisuunnittelun legenda. Pitkälti hänen ansiostaan Kööpenhaminaa pidetään yhtenä parhaista kaupungeista pyöräilijöille ja kävelijöille.

Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmän jäsenet ovat poliittisia päättäjiä, arkkitehtejä, kaupunginosa-aktiiveja ja muuten vaan aiheesta kiinnostuneita. Vaikutus ulottuu Helsinkiä laajemmalle, esimerkiksi Tampereella on oma ryhmänsä, samoin Helsingin eri kaupunginosilla. 

Helmikuun alussa ryhmä alkoi laatia Helsingille omaa varjoyleiskaavaa. Pro Helsinki 2.0 lähtee siitä, että Helsingin nykyisten rajojen sisällä asuisi vuonna 2050 miljoona ihmistä. Lisää pilvenpiirtäjiä Helsinkiin?

Ei varsinaisesti, vaikka Särelä sanoo, että niitäkin voi toki rakentaa. Mutta toisin kuin usein ajatellaan, talojen korkeus ei usein korreloi asukastiheyden kanssa.

”Keilaniemi lienee Suomen korkein rakennettu alue. Mutta kun vertaa rakennettuja neliöitä maa-aluetta kohden, Kamppi on noin viisi kertaa tiiviimpi. Jos me halutaan rakentaa tiivistä, sen pitää lähteä korttelirakenteesta.”

Tiiviys on esimerkiksi tätä: kun kaupunki kaavailee Mannerheimintien loppupäähän Pikku-Huopalahteen uusia kortteleita 1 500–2 500 asukkaalle, Lisää kaupunkia -ryhmäläisten ehdotuksessa on asunnot 4 500 kaupunkilaiselle.

Siis juuri niitä tiiviitä kivikaupunkikortteleita, jollaisia von Hertzen tuntui sydämensä pohjasta vihaavan. Särelän mukaan toisin kuin usein, Pikku-Huopalahdessa vanhat asukkaat ovat suhtautuneet ajatukseen kaupunkimaisesta lisärakentamisesta myönteisesti. Särelä haluaa rakennettavien alueiden asukkaat mukaan suunnitteluun, vaikkei heille voi antaa lopullista valtaa päättää, mihin saa rakentaa ja mihin ei.

”Lisää kaupunkia -ryhmä toteuttaa tulevien helsinkiläisten asiaa. Tavallaan me olemme tulevien kaupunginosien yhdistys.”

*

Tunnelma on harras, innokas – ja erittäin tiivis. Nelisenkymmentä nuorta aikuista on pakkautunut ravintolan kabinettiin suunnittelemaan ensi kesän Kallio Block Partyä. Ulkoisesti joukko on kattava sekoitus pari-kolmekymppisiä kalliolaisia. Keskustelijat odottavat kuuliaisesti käsi pystyssä puheenvuoroja. Suurin osa joukosta on ensikertalaisia, jotka haluavat päästä mukaan tekemään talkoovoimin rakennettavaa kaupunginosatapahtumaa.

Juuri nyt Kalliossa tapahtuu paljon. Se ei ole sattumaa: täällä on Suomen tiheimmin asutut neliökilometrit. Itäinen kantakaupunki on kiinnostava myös kaupunkikaavan näkökulmasta: se on tulevaisuuden Helsingin keskusta. Jotain merkkejä siitä on jo nyt. Aleksanterinkatua on totuttu pitämään pankkikatuna, mutta oikeasti Helsingin pankkikatu sijaitsee Teollisuuskadulla, jonka varrella ovat sekä Nordean että OP-Pohjolan pankkikorttelit. Pasilan Kalasatamaan yhdistävä Teollisuuskatu saattaa hyvinkin olla vuonna 2050 Helsingin pääkatu.

Mutta juuri nyt ravintola Siltasessa visioidaan paljon käytännönläheisempiä asioita: kuka rakentaa lavat, mistä saadaan sähköt, kenen vastuulla ovat bajamajat. Yli kahden tunnin neuvonpidon jälkeen on päätetty vain päivämäärä: 2. elokuuta. Mutta liki kaikki tuntuvat sitoutuneen tapahtuman järjestämiseen, vaikka konkarit varoittelevat työmäärästä.

Suomessa on totuttu kaupungeissakin pitämään omien seinien ulkopuolista elämää häiriönä tai jopa uhkana. Kallio-liike taas kannustaa ihmisiä ottamaan ilon irti kaupungista. ”Onhan tämä Kallion henki tietynlainen”, Kallio-liikkeen aktiivi Jaakko Blomberg sanoo kokouksen jälkeen tuopin ääressä. ”Mä en usko, että Block Partyä voisi olla missään muualla. Ihmiset täällä ovat samanhenkisiä ja ennen kaikkea heitä on tarpeeksi.”

Pöytäseurana olevat Niina Lyijynen ja Riikka Kaukinen nyökyttävät. Kallio on nelikymppisen Lyijysen synnyinkoti. Hänelle Kallio-liike on paluulippu lapsuudenmuistojen yhteisölliseen kaupunkilaisuuteen. Kaukinen on asunut Kalliossa vasta reilun vuoden. Yksiö on pieni, mutta sinne ei tarvitse linnoittautua.

”Suomessa monesti isoissakin perheissä jokaisella on oma huone. Elämä on aika eristäytynyttä. Kalliossa perheet asuvat pienemmissä asunnoissa: lapset ja vanhemmat samassa tilassa, eikä aina tarvitse olla biologista perhettä. On kimppakämppiä ja muita. Se on mun ihanne ja luulen, että asuminen menee siihen suuntaan muutenkin”, Kaukinen sanoo.

Kallio-liike on kaupungin rakentamista tekemisen kautta. Tai ehkä pitäisi puhua tökkimisestä.

*

”Väitän, että kosketusnäyttö on enemmän kulttuurinen kuin teknologinen phenomena”, ajatushautomo Demos Helsingin tutkija Roope Mokka, 38, sanoo keskustaravintolan lounaspöydässä. Kosketusnäytön syntyminen oli väistämätöntä, koska nykyihmisten pitää päästä tökkimään asioita. Kaikkea tulee voida muokata, Mokka selittää. Rakennettu kaupunki tarjoaa siihen paremmat lähtökohdat kuin täysin uudet alueet. Siksi vaikkapa ullakkorakentamiseen pitäisi kannustaa jopa sakon uhalla.

”Me ollaan kiinni siinä betonissa mitä tässä ympärillä on. Meillä ei ole rahaa eikä luonnonresursseja rakentaa sitä uudestaan, eikä me voida siirtää ihmisiä ympäriinsä”, Mokka sanoo.

Länsimaiden kaupungit on suurelta osin jo rakennettu. Siksi tähtiarkkitehdit rakentavat monumentteja Kiinaan ja muualle Kaukoitään.

”Aasiasta on tullut arkkitehtuurin ruotsinlaiva. Siellä tehdään wow-juttuja, jos joku diktaattori haluaa sellaisen tilata, tai rakennetaan vaikka tyhjästä koko kaupunki. Toki sieltä voi tulla myös jotain sairaan mielenkiintoista. Mutta se arkkitehtuuri, mitä meillä tullaan näkemään on hyvin erilaista.”

Tulevaisuudentutkija Mokka ei visioi pilvenpiirtäjiä tai lasisia kaupunkimonumentteja. Hän unelmoi jättimäisestä 3D-printteristä, joka laskettaisiin mellunkyläläisen elementtitalon päälle ja swoshswoshswosh tulostaisi taloon uuden eristyksen ja yhden kerroksen lisää. Mokka asuu Göteborgissa ja on testaamassa ongelmallisten keskusta-alueiden elvyttämistä Tukholmassa, Oslossa ja Lahdessa.

”Etsimme uusia palveluita, mitkä täyttäisi ne tilat”, Mokka kertoo. Kaikki startupit eivät ole peliyrityksiä. Monet tarvitsevat ympärilleen myös fyysisen sijainnin. Samalla ne voivat muuttaa koko ympäristön luonnetta.

Metropolien kasvun varjopuolena on pienempien kaupunkien kuihtuminen. Mokka laskee että Suomessa on kolme kehityskelpoista kaupunkia: Suur-Helsinki, Turku ja Tampere. Niitä ja muuta Suomea pitäisi käsitellä erillisinä tapauksina.

”Vastakkainasettelu syntyy, kun on yritetty pitää samoja normeja, samoja lakeja, samoja veroja, samoja hallintomalleja, samoja budjetteja, muka. Mutta silti pääkaupunkiseutu on rahoittanut aika paljon muuta Suomea.”

Mokan tulevaisuuskuvassa maaseudulle jäisi rajamaan rooli. Se olisi mahdollisuuksineen ja mahdottomuuksineen jonkinlainen Villi länsi.

*

Arkkitehti Tuomas Toivosen kotona Helsingin Merihaassa tuntuu kuin olisi samaan aikaan menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Merihaka edusti rakentamishetkensä 1970-luvun utopiaa, sosiaalidemokraattista kaupunkikonetta. Kolmannentoista kerroksen kaksiosta avautuu näkymä sekä Kallioon että 2030-luvulla valmistuvaan Kalasatamaan.

Mutta myös asunnon sisustus on jotain muuta kuin mihin on totuttu: kaksi tuolia, pöytä, sohva, laatikosto – jota Toivonen paraikaa käyttää istuimenaan – yksi kattolamppu, patja ja lattiaa kauttaaltaan peittävä karkea sisalmatto. Ei muuta. Toivosen ja hänen puolisonsa, suunnittelija Nene Tsuboin kodin tavarat ovat vähentyneet vuosi vuodelta. Sohvapöydän virkaa toimittaa aaltojakkara, jolla on kulho viinirypäleitä.

Toivonen, 38, edustaa samaa nelikymppisten urbanistimiesten sarjaa kuin Rikhard Manninen, Mikko Särelä ja Roope Mokka. Hänen Giant Robot -yhtyeensä on levyttänyt 1990-luvulta saakka hiphopin muotoon puettuja kaupunkivisioita, sellaisia kuten Helsinki Rock City, Urban International ja Public = Shopping.

Nykyisin Toivonen tunnetaan myös vaimonsa kanssa pyörittämästään Kulttuurisaunasta, jonka he suunnittelivat ja rakennuttivat Merihaan rantaan, yhden hissimatkan ja viidenkymmenen metrin päähän kaksiosta. Toivosen arki on kummallinen yhdistelmä urbanismia ja mökkeilyä. Kohta hänen pitää mennä lisäämään pellettejä kiukaan lämmitystä varten.

”Kaupunkisuunnittelussa peilautuu suunnittelijoiden ideaalien lisäksi aina myös kaupungin virkamieskunnan ja poliitikkojen sen hetkinen käsitys siitä, mitä on hyvä elämä, ja millainen on se kaupunkikuva johon voimme astua seuraavaksi”, Toivonen sanoo.

Nyt vallassa on Toivosen oma sukupolvi. Arkkitehti kehuu pop-up-tapahtumia, kuten Ravintolapäivää. Mutta niiden vastakohtana on aina pop-down: arki tuntuu entistä raskaammalta.

”Kun meillä ei ole muina päivinä sitä urbaniteettia, niin ehkä silloin tällöin me voidaan ryntäämällä yhtä aikaa kadulle saada aikaan ruuhkan vaikutelma. Helsingissä on tapahtumien ja spektaakkelien hieno traditio, mutta tahtoisin myös pysyviä asioita, jotta joskus vuonna 2100 ajateltaisiin, ettei me vain bailattu, keskusteltu, juotu kahvia ja järjestetty tapahtumia, vaan jätimme jälkeemmekin jotain.”

Toivonen kannattaa tiivistä Helsinkiä. Se ei tarkoita, että kaupunki pitäisi rakentaa kiireellä täyteen, koska se tuottaa vain keskinkertaista ja veisi tulevaisuuden helsinkiläisiltä mahdollisuuden määritellä kaupunki uudestaan. On valittava ne taistelut, jotka voi voittaa, ja suunniteltava vailla epäonnistumisen pelkoa.

”Merihakaa pidettiin pitkään epämiellyttävänä samaan tapaan kuin Töölöä pidettiin aikanaan kivikasana”, Toivonen sanoo.

Toisaalta Toivonen kertoo unelmoivansa Helsingistä, jossa kaikki epämiellyttävä olisi purettu pois. Tulevaisuuden Helsinki olisikin vain 30 000 asukkaan kaupunki: autio, luonnon valtaama maisema, josta kohoaisivat esiin eri aikakausien onnistuneimmat rakennukset ja kiinnostavimmat rauniot.

”Vähän samaan tapaan kun muuttaessa valitsee kirjahyllystä kirjat, joiden kanssa haluaa vielä viettää aikaa.”

Toivosen oma suosikki Helsingissä on Hotelli Torni. Se valmistui 1931, vain muutamia kuukausia Empire State Buildingin jälkeen, ja oli jonkinlainen sympaattinen aikalaisversio Manhattanista.

Hieno alku suurkaupungille, jota ei koskaan rakennettu. 

Artikkeli on ilmestynyt Suomen Kuvalehden numerossa 8/2014.