Mikko Numminen

Li Andersson uskoo politiikan olevan hyvän ja pahan välistä taistelua. Vielä hän on hyvisten puolella. Mutta jo nyt hän on puristanut Nalle Wahlroosin kättä Kultarannassa. 

Li Anderssonin vasemmassa korvassa roikkuu punainen revolveri. Muovikoru heiluu, kun Andersson puhuu poliisin reaktioista vasemmiston vappumarssijoihin – ”täyttä kummelimeininkiä” – ja siitä, kun itse joutui pidätetyksi Kööpenhaminan ilmastokokouksen mielenosoituksessa.

Pyssy heiluu, kun Andersson avaa väljän nutturansa, heilauttaa tukkansa eteen, sukii hiuksia sormillaan ja sitoo ne takaisin kiinni. Pian hän tekee saman uudestaan. Tukka näyttää kostealta. Vieressä penkillä on pahvimuki kahvia. ”Mun elämänhallinta ei ole sillä tasolla, että mä olisin ehtinyt juoda aamukahvin”, Andersson kertoo. Istumme Aurajoen rannassa. On kesäkuun alku, eurovaaleista on kulunut pari viikkoa. Anderssonin mainitsemasta pidätyksestä vuonna 2009 oli kuva vaalilehdessä.

”Joo, se kuva oli hieno. Mutta olihan se merkittävä poliittinen kokemus. Mä mussutin darrassa juustovoileipää kaverin kanssa siinä demossa, ja yhtäkkiä me ollaankin poliisin piirityksen sisäpuolella.” Mielenosoittajat kuskattiin Kööpenhaminan lähiöön entiseen oluttehtaaseen, josta oli rakennettu väliaikainen pidätyskeskus.”Häkit oli täynnä ja niissä olevat ihmiset huusi, että get us out of the cage. Me huudettiin meidän puolella, että pistäkää meidät häkkeihin, oltaisiin silloin päästy pois nippusiteistä”, Andersson sanoo ja nauraa.

Pyssy heilahtaa taas. Mikä korun tarina on? ”Ei minkäänlainen. Aina se jotakuta ärsyttää. Mä tykkään rikkoa vähän. Mulla on nyt kukkamekko, niin sitten mulla voi olla punainen ase korvassa. Ihmisillä on niin paljon ennakkoluuloja. Ja mäkin näytän aina kuvissa semmoiselta Lucia-­neidolta.”

Lucia-­neitoa ei Anderssonista saa kyllä tekemälläkään. Eikä hän oikein muistuta perinteistä poliitikkoakaan, vaikka onkin vasemmistonuorten puheenjohtaja ja Turun kunnanvaltuutettu. Ennemminkin hänestä tulee mieleen Peppi Pitkätossu. Mutta saako niin sanoa, vai meneekö se tytöttelyksi?

* 

Ennen eurovaaleja poliittisesti aktiiviset Facebook­-ystäväni tuntuivat jakautuneen kahtia: niihin, jotka julistivat äänestävänsä Li Anderssonia, ja niihin, jotka olivat itse ehdolla.

Toukokuussa Andersson kampanjoi espoolaisessa kauppakeskuksessa. Se ei kenties ole paras paikka tavata idealistista nuorisopoliitikkoa, mutta vaalien alla siellä on paljon ihmisiä, ja Andersson on hyvä pysäyttämään heitä. Onhan hän entinen Greenpeacen feissari.

”Oletko jo käynyt äänestämässä?” Andersson kysyi minulta, aivan kuin oli kysellyt jo sadoilta muilta, mutta suora katse sai kysymyksen kuulostamaan henkilökohtaiselta. Tai ehkä se oli vaalipöydän ympärillä leijuva vieno hien ja tupakan tuoksu. 

Lasikattoinen kauppakeskus kevätauringossa sai ehdokkaat muistuttamaan kuumaan autoon lukittuja koiria. Osa ostosparatiisin kliinisestä viehätyksestä tulee siitä, ettei siellä ole romanikerjäläisiä tai patsaaksi tekeytyneitä katutaiteilijoita. Vaalien alla meppiehdokkaat täyttivät tyhjiön.

Luulisi, että on helpompi puhua feissarina jääkarhujen puolesta kun tehdä vaalityötä omaan piikkiin. Andersson on toista mieltä. Feissaria inhotaan, mutta poliitikkoon luotetaan. Tuntemattomat jakavat hyvin henkilökohtaisiakin asioita. On kuunneltava, kesti se sitten kaksi sekuntia tai kaksikymmentä minuuttia. Yksi keskustelu voi tuoda useita ääniä: moni äänestää ystävän suosituksesta.

Pienellä lavalla joka ehdokkaalla oli oma haastattelutuokio, niin myös Li Anderssonilla. Sitä katkoivat kauppakeskuksen kuulutukset. ”Koska vasemmistonuoret eivät ole puolue, vaan kansalaisjärjestö, niin me pystytään Body Shopin uudet tekemään kampanjoita mehukkaat vartalosorbetit kansalaisliikkeenä, ja musta tuntuu, että se on hyödyllistä vasemmistolle koko Suomessa löytyy erikoistarjouksena neljätoista euroa viisikymmentä senttiä, koska puolueessa pitäisi olla niitä, jotka toimivat niin parlamentaarisesti kuin parlamentin ulkopuolella…” Andersson korosti rooliaan aktivistina mutta puhui kuin poliitikko. Hän oli toki luonteva, ei häiriöistä huolimatta sotkeutunut sanoissaan eikä hänen äänensä pettänyt, vaikka hän vitsaili aiemmin tovereilleen kuulostavansa äänenmurroksesta kärsivältä teiniltä. Li Andersson, also known as murrosikäinen poika, kuten hän itse sanoi.

Muutamaa tuntia myöhemmin, vielä toisen vaalitilaisuuden jälkeen, vihreiden Oras Tynkkynen äkkäsi Helsingin Kansalaistorin nurmikolla istuvan Anderssonin ja tuli juttusille. 

Tynkkynen: ”Sori, mun piti vain sanoa että tsemppiä, me ei varmaan nähdä ennen vaaleja. Pidetään peukkuja, että me molemmat päästään vaaleissa läpi!”

Andersson: ”Joo ja että mahdollisimman paljon meikäläisiä pääsee.”

Tynkkynen: ”Juuri näin. Meikäläisiä ja teikäläisiä.”

Andersson: ”Niin, siis molempia… meikäläisiä. Ja viekää se toka paikka kokoomukselta, kiitos!”

Tynkkynen: ”Joo. Mielellään Eija­Riitta Korholalta, jos mahdollista.”

*

Li Andersson ei päässyt eurovaaleissa läpi. Ei päässyt Oras Tynkkynenkään, eikä Eija­-Riitta Korhola. Eurovaalien kaikista häviäjistä Li Andersson oli suurin voittaja, hän keräsi 47 517 ääntä, enemmän kuin yksikään demari tai vihreä. Vasemmistoliitto sai yhden paikan europarlamenttiin ja ääniosuutena mitattuna parhaan vaalituloksen yli vuosikymmeneen.

”Vaalivalvojaisissa kaikki meidän seurueesta olivat tanssilattialla”, Andersson muistelee nyt ja pyörittää kädessään olevaa paperista kahvimukia. Oma varasijalle jääminen tietysti harmitti, mutta vasta seuraavana päivänä.

Ketkä ovat Li Anderssonille meikäläisiä? ”Se vähän riippuu. Jos puhuisin Osmo Soininvaaran kanssa, niin en käyttäisi me­sanaa. Mutta Oras kuuluu niihin vihreisiin, joista käytän. Meitä punavihreitä on aika paljon niin vihreissä kuin vasemmistossa. Me ollaan silleen… hyvikset. Sen lisäksi, että on nämä kaikki muut poliittiset vastakkainasettelut, on myös olemassa hyvikset vastaan pahikset.”

Mikähän on sen kamppailun tilanne tällä hetkellä? ”Ihan jees. Mutta ei mun mielestä voida sanoa, että punavihreät olisivat voitolla. Totta kai se on ongelma meille, että demareilla menee niin huonosti.”

Vaalien jälkeen Helsingin Sanomat kysyi videohaastattelussa Li Anderssonilta, onko käynnissä luokkataistelu. Hän arveli, että kyllä niin voidaan sanoa. Talouskriisi ja sitä seuranneet päätökset osoittavat Anderssonin mielestä oikeiston olevan voitolla. ”Joku vihreä oli sitten linkannut juttua ja kommentoinut, että mikä vitun luokkataistelu, ja siitä syntyi Facebookissa jonkun 600 kommentin ketju.”

Siinä pilkattiin vasemmiston elävän menneisyydessä ja larppaavan jotain, mitä ei enää ole. Iva on molemminpuolista. Andersson kertoo, että vasemmistopiireissä on naurettu aika paljon vihreiden euroehdokkaan Antero Vartian hulppealle sähköautolle.

”Tarvitaan myös rakenteellisia ratkaisuja. Kaikilla ei ole varaa sadan tonnin sähköautoon. Siksi on parempi parantaa julkista liikennettä ja pitää se halpana.”

Anderssonin mielestä vihreiden maailmankuva on individualistinen, ja siksi perinteiset luokkamallit ohitetaan. Samalla kuitenkin kadotetaan myös kyky jäsentää rakenteellista eriarvoisuutta.

Kokoomukseen hän suhtautuu kaksijakoisesti. Toisaalta puolue ja etenkin sen nuorisosiipi edustaa vastakkaisia arvoja kuin hän itse. Toisaalta hän näkee, että ainakin kokoomusnuoret ovat näkyvästi valinneet puolensa. ”Osa heistä on politiikassa niin sanotusti oikeasta syystä: heillä on usko siihen, että heidän kreisihullut ajatuksensa auttaisivat ihmisiä.”

Välillä Li Andersson tuntee, että keskustelu esimerkiksi Kokoomusnuorten puheenjohtajan Susanna Kosken kanssa on mahdotonta, koska hän ei ymmärrä, miten Koski ajattelee. Silti Anderssonilta ja Koskelta ilmestyy syksyllä yhteinen kirja Punavihreä, sinivalkoinen. Idea tuli Minerva-­kustantamolta. Andersson ja Koski astuvat isoihin saappaisiin. Mallina on konkaripoliitikkojen Esko Seppäsen ja Iiro Viinasen parin vuoden takainen kirjeenvaihtokirja.

”Heillä on tietenkin paljon pidempi perspektiivi kuin meillä”, Andersson sanoo. ”Tykkään itse lukea politiikassa mukana olevien ihmisten näkemyksiä siihen, mitä on tapahtunut. Meidän kirjan lähtökohta on enemmän, että minä olen tätä mieltä. Mutta olisi tietysti tylsää, jos ihmiset pitäisivät kirjaa huonona.”

Anderssonia on helppo luonnehtia itsevarmaksi, jopa röyhkeäksi. Harvalla on pokkaa julistautua hyvikseksi. Mutta toisaalta: eivätkö poliitikot ole aina ja kaikkialla mieltäneet olevansa hyvän puolella? Andersson vain sanoo sen ääneen.

Eikä Andersson tietenkään aina ole kaikesta niin varma, kuin miltä päältä näyttää.

”Muistatko, että kukaan poliitikko olisi julkisesti pohtinut epävarmuuttaan? Se on luonnollista ja jotain, minkä kanssa kaikki kamppailevat, mutta sen pohtiminen ääneen tekee haavoittuvaksi. Itse en halua antaa mun heittereille sitä tyydytystä.”

*

”Tässä on se nuorisotalo, missä mä kasvoin”, Li näyttää Aurajoen rannassa sijaitsevaa kaunista kivitaloa. Nykyään siinä sijaitsee trendikäs ruokaravintola Tintå. Ruotsinkielinen nuorisotalo on siirretty ”helvettiin”, tarkemmin sanottuna ruotsinkielisen lukion kellaritiloihin. Taas yksi takaiskumaali hyvisten verkkoon.

Li Anderssonin tausta on keskiluokkainen. Hänen isänsä on taiteilija Jan-­Erik Andersson, joka asuu itse suunnittelemassaan lehden muotoisessa talossa. Äiti on toimittaja Siv Skogman. Vanhemmat erosivat Lin ollessa aivan pieni.

Kotikielenä molemmissa kodeissa oli ruotsi. Andersson sanoo oppineensa suomen kunnolla vasta lukion jälkeen. Yksikielisyys oli rajoite, hän arkaili pitkään tilaisuuksia, joissa joutuisi käyttämään suomea. Vieläkin se pettää hänet: kielivirheitä tulee väsyneenä tai silloin, kun palaa pinna. Blogitekstinsä hän luetuttaa aina etukäteen, jotta nurjat lauserakenteet ja svetisismit saadaan siivottua.

Andersson sanoo puhuvansa suomea hassusti, mutta helsinkiläisen korvaan se kuulostaa vähemmän hassulta kuin monen suomenkielisen turkulaisen puheenparsi. Ruotsin sijaan Andersson tiputtelee puheeseensa englantia niin kuin paraskin pissis.

Sellainen Li teininä olikin. Vaatekaappi koostui lyhyistä hameista ja paksupohjaisista plateau­kengistä. Kavereineen Li notkui teinidiskoissa ja nuorisotalossa, mikä lavensi tuttavapiiriä. 

Nuorisotalolla kävivät myös monet maahanmuuttajanuoret. Suomenruotsalaisiakin oli moneen lähtöön: osa käytti huumeita, joidenkin vanhemmilla oli alkoholiongelma.

”Vaikka mun perhe ei ollut erityisen hyvin toimeentuleva, niin mulla kuitenkin oli lapsistaan välittävät vanhemmat, jotka kyselivät, miten koulussa menee. Sitten oli niitäkin, joiden vanhemmat eivät handlanneet sitä tai joita vain ei kiinnostanut.”

Eräs Anderssonin lapsuudenystävä kuunteli Wu-­Tang Clania ja Tupac Shakuria. Hänen kanssaan Li perehtyi amerikkalaiseen luokkayhteiskuntaan ja kävi pitkiä keskusteluja feminismistä ja kouludemokratiasta. Myöhemmin sama ystävä kääntyi islaminuskoon.

”Hänen kanssaan on erittäin kiinnostavaa keskustella rasismista, siitä miten islam esitetään ja millaista palautetta hijabia käyttävä suomalainen nainen saa.”

Vasemmistonuoriin Andersson liittyi 16-­vuotiaana. Hän oli viettämässä vappua suomenruotsalaisten suosimassa Turun Vartiovuoren puistossa, kun hän huomasi yleisön joukosta kaksi nuorta miestä, joilla oli rintapielessään Vasemmistonuorten pinssi.

Andersson meni juttusille ja seuraavana päivänä hän osallistui vappumarssille – ja täytti järjestön jäsenhakemuksen.

”Etenkin toisesta niistä tyypeistä, Frankista, tuli yksi mun läheisimmistä ystävistä ja poliittinen toveri sanan varsinaisessa merkityksessä. Me tehtiin tosi paljon juttuja yhdessä Turussa sekä yliopistopuolella että talonvaltauskuvioissa.”

Frank asuu nykyään Ruotsissa ja työskentelee lähihoitajana.

Laajemmin suomenruotsalaiseen vasemmistokenttään Andersson tutustui Finlands Svenska Skolungdomförbundin kautta. Lukion jälkeen hän vietti välivuoden, muutti Helsinkiin ja toimi FSS:n pääsihteerinä. Järjestö on ollut pitkään paikka, johon suomenruotsalaiset maailmanparantajat hakeutuivat. 1960-­luvulla siellä vietti aikaa myös muuan Björn Wahlroos.

Jos Li Andersson joskus jättää politiikan, hänestä voisi tulla mainio turistiopas. Kävelemme ristiin rastiin Turkua, ja kun ohitamme jonkin Anderssonille tärkeän paikan, hän alkaa kertoa siihen liittyviä anekdootteja.

Tarinoissa toistuu tuttu asetelma: hyvikset vastaan pahikset. Torilla hän kertoo ”eeppisestä toriparkki­bättlestä”, jossa kaupungin johto ohitti kansalaisten vaatimuksen parkkiluolahankkeesta tehtävästä kansanäänestyksestä. Andersson oli mukana rakentamassa kansanliikettä, ja vaikka päätös oli odotettu, se oli hänelle niin kova pala, ettei hän pystynyt menemään valtuusto­salin yleisölehtereille kuulemaan sitä. Kaupungintalon kohdalla aiheeksi vaihtuu kiero valtuustosopimus, jolla yritettiin sitoa vasemmistoryhmänkin edustajien kädet. Anderssonin neuvosta vasemmistoliitto jäi ainoana puolueena pois sopimuksesta – ja pystyi siten vaikuttamaan siihen, ettei opetusryhmien kokoa kasvatettu.

Jokirannassa vastaan tulee kaunis, valkoinen teollisuusrakennus, jota Andersson oli valtaamassa vuonna 2008. Valtaus kesti pari kuukautta, minkä jälkeen vaatimus kulttuurikeskuksesta hukkui kunnallisbyrokratiaan. Nyt paikalla on rakennusliikkeen konttori.

Viime syksynä hän puolusti lakkoon menneitä thaimaalaisia marjanpoimijoita. Lähtökohta oli karu: 50 marjanpoimijaa oli keskisuomalaisessa metsässä vailla ruokaa, asuntoja ja tuloja. Andersson kertoo, että sai hälytettyä hätiin ihanan joukon Suolahden Työttömissä vaikuttavia naisia. Nämä järjestivät poimijoille majoituksen ja ruokaa. Andersson itse yöpyi poimijoiden tapaan kansantalon lattialla. Hän ei päässyt vaihtamaan vaatteita viiteen päivään.

Myöhemmin Andersson vei thaipoimijat eduskuntaan. Lisäksi ryhmä vieraili työ-­ ja elinkeinoministeriössä ja teki turistikierroksen Helsingissä. Poimijat joutuivat palaamaan Thaimaahan tyhjin käsin.

Byrokraattien ja omaa etua ajavien poliitikkojen lisäksi on myös toisenlaista pahuutta. Li Andersson kertoo saavansa vihapostia. Osa häiriköistä on selvästi vaarattomia, kuten se, joka lähetti tuokkosellisen vanhentunutta mämmiä Vasemmistonuorten toimistoon ilman viestiä. Toiset on otettava enemmän tosissaan.

Kaksi vuotta sitten ilmestyi Anderssonin, Mikael Brunilan ja Dan Koivulaakson tietokirja Äärioikeisto Suomessa. Tammikuussa 2013 Andersson ja Brunila pitivät Jyväskylän kirjastossa kirjaan liittyvän keskustelutilaisuuden, johon pyrki myös joukko äärioikeistolaisia rähisijöitä. Yhtä järjestysmiestä puukotettiin. Tapauksesta syntyi keskustelu, jossa puukotuksen väitettiin olleen mainostemppu.

”Miten voi puolustautua sellaista väitettä kohtaan, joka ei pidä paikkaansa?” Teoksen kirjoittajat kutsuttiin käymään Supossa. Andersson kertoo, että puukottaja oli sama mies, joka kaasutti aiemmin Koivulaaksoa Oulussa. Hänen kotoaan on myös löydetty pommintekomateriaaleja. Mies on etsintäkuulutettu, mutta painunut maan alle.

”On mielenkiintoista pohtia, mitä tapahtuu viranomaisia maan alle pakenevalle ihmiselle. Radikalisoiko se entisestään, vai katkaiseeko etsintäkuulutus väkivaltaisen käytöksen?”

Andersson ei ole juuri rajoittanut liikkumistaan. Edellisiltana hän oli käynyt paikallisessa karaokebaarissa ystävättärensä kanssa. Yksin hän ei olisi uskaltanut lähteä.

* 

Vuosi sitten Li Andersson oli varma, että yksi kiusallinen valokuva päättäisi hänen poliittisen uransa. Kaikki alkoi, kun Andersson sai omaksi yllätyksekseen kutsun presidentti Niinistön isännöimiin Kultaranta­keskusteluihin Naantaliin. Tapahtuma on jonkinlainen teemapuistoversio maailman huippujohtajien Bilderberg­kokouksesta.

Andersson oli otettu. Hän kuitenkin mietti, oliko oikeassa paikassa – ja oliko hän muiden kutsuttujen mielestä oikeassa paikassa. ”Jyrki Katainen tuli istumaan mun viereen, ja Stubb heitti jotain läppää ja mä olin silleen, että tämä on todella todella, todella, todella absurdi tilanne.”

Sitten tapahtui vääjäämätön: Nalle Wahlroos käveli suoraan kohti, eikä pakotietä ollut. Oli pakko tervehtiä. Samaan aikaan, kun Suomen johtava kapitalisti ojensi kätensä, valokuvaajat nostivat kameransa ja alkoivat räpsiä kuvia. ”Mä olin että ok, tämä oli mun poliittisen uran loppu, oikeasti.” Wahlroos teki Anderssonille sen tyypillisen suomenruotsalaisen jutun: hän kysyi, keitä tämän vanhemmat ovat ja mistä tämän suku on kotoisin.

Suomenruotsalaisten kesken kysymystä ei pidetä töykeänä, Andersson kertoo. Kyse on vain siitä, että piirit ovat niin pienet, että kaikki tuntevat jotain kautta toisensa.

Kuva päätyi tiettävästi vain Turun Sanomiin eikä tietenkään tuhonnut yhtään mitään. Li Andersson piti Kultarannassa kriittisen joskin ilmeisen puheenvuoron Suomen asekaupoista Israelin kanssa ja yhä lähenevistä suhteista Yhdysvaltoihin.

Tänä vuonna hän ei saanut kutsua. Se hieman harmitti, sillä yhtenä keskusteluaiheena oli talouspolitiikka ja paneelikeskustelijoiden joukko oli Anderssonin mielestä kuin yhdestä puusta: Matti Apunen, Risto Siilasmaa, Juhana Vartiainen, Anne Brunila… ja ”kiintiövasemmistonaisena” demarien Miapetra Kumpula­-Natri. ”Vähän mietin, pitäisikö hypätä bussiin ja mennä Naantaliin. Mulle olisi riittänyt, että mä olisin saanut istua yleisössä ja tuijottaa niitä tosi tuimalla ilmeellä.” Olisiko sillä ollut mitään vaikutusta?

”Ainakin se olisi tehnyt minut iloiseksi.”

*

Kuuleeko Li Andersson usein olevansa naiivi? ”Vähemmän koko ajan. Oma perehtyminen asioihin ja äänimäärä varmaan tuovat arvostusta. Enemmän kuulen sitä, että vasemmistoa syytetään naiviudesta.” Se sapettaa, sillä Anderssonin mielestä herkkäuskoinen ei ole vasemmisto, vaan oikeisto. Rahamarkkinoiden romahdus 2008 johtui sokeasta luottamuksesta talousjärjestelmään. Myös niin sanottu tihkumisteoria on hölmö: Anderssonin mielestä ei ole näyttöä siitä, että hyväosaisten menestys hyödyttäisi myös huono­-osaisia.

Silti julkisuudessa kyseenalaistetaan nimenomaan vasemmiston politiikkaa, Andersson sanoo. A-­studion juontaja Susanne Päivärinta oli ”melkein tappaa” Sdp:n Antti Rinteen, kun tämä puhui velkaelvytyksen puolesta, vaikka julkisten investointien tarpeellisuutta Euroopassa on julistettu myös talouslehti The Economistissa.

”Entä kun Stubb linjaa, että kokonaisveroaste pitää linjata tasolle, jossa se ei ole ollut 27 vuoteen, ja julkisen sektorin suhdetta bruttokansantuotteeseen tulee pienentää 50 prosenttiin, koska se itse pitää lukua hyvänä. Mitä sanotaan? Ei mitään. Haloo! Ei mitään kysymyksiä, onko tämä realistista tai naiivia. Sanottiin vain, että kovia tavoitteita.”

Vasemmiston elvytysvaatimuksiin vastataan Anderssonin mukaan usein alentuvalla toteamuksella, etteivät nyt kaikki voi olla valtiolla tai kunnalla töissä.

”Mä olen sitten, että oh sweet lord! Viimeksi kun mä tsekkasin, niin valtio ei rakennuttanut itse kaikkia taloja ja rautateitä. Ja toisaalta elvytys lisää kysyntää ja kuluttajien ostovoimaa. Eihän ne ihmiset kuluta saatana julkisen sektorin tuotteita ja palveluja, vaan nimenomaan niitä yksityisiä. Ymmh. Kuunnelkaa!”

Ehkä johtuu ruotsinkielisyydestä, että Andersson näkee usein politiikan kielipelinä: tahallisina väärinymmärryksinä ja poliittisesti värittyneinä käsitteinä. Sellaisia ovat esimerkiksi puheet kannustimista, tehostamisesta tai huoli julkisten menojen suhteesta bruttokansantuotteeseen, mikä on täysin suhdanneriippuvainen juttu.

Anderssonin mukaan oikeiston keskeisimpiä onnistumisia on se, ettei vasemmistoa pidetä enää uskottavana talouspoliittisena keskustelijana. Uskottavuus pitää voittaa takaisin. ”Muuten mihinkään mitä me esitetään – esimerkiksi perustuloon tai lyhyempään työaikaan – ei suhtauduta vakavasti.”

Niin, ja kenties Li Anderssonin itsensä pitää laskea hieman kierroksia puhuessaan näistä asioista. ”Joo, mä olen itse asiassa tehnyt aika paljon töitä sen eteen. Mulla on vähän italialaistyyppinen väittelytekniikka, ja olen joutunut opettelemaan olemaan puhumatta toisten päälle. Mutta joissain tilanteissa vaan ärsyttää niin paljon”, Andersson sanoo. ”Entinen poikaystäväni on sanonut, että kun menen siihen tilaan, niin äänensävy muuttuu. Siihen tulee metallia. Mutta mä tykkään paljon enemmän väittelystä kuin paneeleista, joissa kaikki maalailee ah, niin hienoja tavoitteita. Se on pelkkää missikilpailua.”

* 

Koska ihmiset aikuistuvat? Siis toden teolla, henkisesti. 18­-vuotiaana ihminen on vielä raakile. Li Andersson on nyt 27. Rockmytologiassa se on myyttinen ikä, jolloin legendat kuolevat ja saavuttavat ikuisen nuoruuden. Kaikille muille tapahtuu vähemmän dramaattisia muutoksia. Ihmiset vakiintuvat, löytävät paikkansa tai lakkaavat etsimästä sitä, kiinnostuvat asuntosäästämisestä ja kaikkea muuta ankeaa.

Tämä on viimeinen kesä ennen kuin Li Anderssonista tulee ihan oikea poliitikko. Ensi kevään eduskuntavaaleissa hän todennäköisesti pääsee läpi. Se ei tarkoita äkillistä muutosta. Politiikka tuskin vie jatkossa yhtään enempää Li Anderssonin aikaa, sillä enempää se ei voi viedä. Yksin asuvalla Anderssonilla ei ole kotonaan kissaa, koiraa tai ruukkukukkia, vaikka hänen äitinsä on yrittänyt saada Lin hankkimaan edes jonkun viherkasvin. ”Ne eivät selviäisi hengissä.”

Sekin on Anderssonille jo tuttua, että politiikassa joutuu tekemään ikäviä ratkaisuja. Hän nauraa olevansa jo sellout monelle anarkistille. Kaupunginvaltuustossa hän joutui valitsemaan sairaalan laajennuksen ja puutalojen säilyttämisen väliltä. Sairaala voitti, puutaloihmiset sättivät betonisiiven vallanneen vasemmistoliiton.

Andersson tietää, mitä politiikka on, ja sen, millaisia poliitikot ovat: varovaista ja väritöntä porukkaa. ”Mutta mä olen luvannut kaikille, jotka on mua äänestänyt, että mä en muutu, joten mun vaan täytyy olla tällainen.”

* 

Li Andersson istuu nurmikolla, haukkaa mehujäätä ja sanoo muuttuneensa Ilkka Kanervaksi. ”Ike on semmoinen kansanmies. Kun se tulee johonkin baariin, se morottaa kaikkia siellä: moi, moi, moi. Ei ole mitään väliä, tunteeko sitä vai ei.”

Anderssonille kävi juuri äsken samoin. Hän moikkasi iloisesti takaisin vastaan kävellyttä miestä, vaikka hänellä ei ole harmainta ajatusta siitä, kuka tämä oli.

Mutta eikö Kanerva edusta juuri sitä toista puolta, pahiksia? ”En mä tiedä. Olisipa semmoista ikeläistä kokoomuslaisuutta vielä. Kokoomusnuorten retoriikka on tosi erilaista kuin vanhoilla sivistysporvareilla. Mä olen käsittänyt, että Ike kuuluu kokoomuksen vasemmistolaisiin.”

Tapa, jolla Andersson jakaa ihmiset hyviksiin ja pahiksiin, on paljon monisyisempi kuin mitä lehtijutussa voidaan eritellä. Ehkä kyse on enemmän roolileikistä. Pahis voi olla välillä hyvis – ja toisinpäin. Politiikassa tarvitaan myös joustavuutta. Sitä paitsi ihmiset muuttuvat, myös Li Andersson. Toistaiseksi vasemmistoliitolla on ollut vain yksi naispuheenjohtaja: Suvi­-Anne Siimes. Li Anderssonista povataan seuraavaa. Vasemmistoliiton puheenjohtajuuden jälkeen Siimes on työskennellyt lääketeollisuuden yhdistyksen toimitusjohtajana ja nyttemmin työeläkevakuuttajien puheenjohtajana – siis raskaan sarjan edunvalvojana ja lobbarina.

Voisiko Li Andersson kuvitella itselleen samanlaisen urapolun? ”En”, hän sanoo huvittuneena, aivan kuin ajattelisi asiaa ensimmäistä kertaa. ”Se olisi kyllä hirveän noloa.”

*

Myöhemmin kesällä törmään Li Anderssoniin Porin Suomi-­areenalla, jossa hän esiintyi kaikkiaan seitsemässä eri keskustelutilaisuudessa. Anderssonin korvissa heiluu kaksi kullanväristä pyssyä. Kaikiksi päiviksi Porista ei ollut löytynyt majoitusta. Niinpä Andersson kertoo nukkuneensa edellisen yön vasemmistonuorten Porin­-toimiston sohvalla, peittonaan banderolli.

Aamulla hän puhui Vailla vakinaista asuntoa ry:n paneelissa.

Kuva: Juha Törmälä / Quiet. www.quiet.fi

Artikkeli on julkaistu Image-lehdessä syyskuussa 2014 (Image 203).