Mikko Numminen

Avovaimoni väittää, etten ota poikamme läksyjä tarpeeksi vakavasti.

Kun neljännen luokan maantietoa tankkaava poikamme kysyi minulta Norjan saarten nimiä, ehdotin Islantia. Kun uskonnossa läksyksi tuli opetella Raamatun henkilöiden sukulaissuhteita, tenttasin pojalta, mikä oli Abrahamin lasten isän nimi. Jos Jumala haluaisi meidän opettelevan Abrahamin sukupuun, miksi hän loi Googlen?

Vitsailustani ei ole pojalleni mitään iloa. Hän tekee läksyt äitinsä kanssa, joka suhtautuu niihin aikuisemmin. Avovaimoni tarkistaa pojan kotitehtävät joka päivä. Hän valmentaa tätä viikonloppuisin englannin sanakokeisiin itse rustaamillaan koepapereilla ja seuraa sähköisestä Wilma-palvelusta, miten oppitunneilla menee.

Tulokset ovat hyviä. Kokeista tulee säännöllisesti ysejä. Mutta pitääkö vanhemman todella osallistua lapsen läksyjen tekemiseen? En muista, että omat vanhempani olisivat juuri ottaneet osaa koulunkäyntiini. Yhdellä poikkeuksella:

Vanhemmat valitsivat A-kielekseni venäjän. Kun aloitin kolmannen luokan syksynä kyrillisten aakkosten opettelun, äitini halusi kannustaa minua ilmoittautumalla yliopiston venäjän kursseille. Hän jätti sen kuukauden jälkeen kesken. Seuraavat lähes yhdeksän vuotta luin kieltä yksin.

On opettajasta kiinni, paljonko hän läksyjä antaa, jos antaa. Pojan luokanvalvojan mukaan neljäsluokkalainen jaksaa jo tehdä tunnin päivässä kotitehtäviä. Vanhempainillassa hän kannusti läksyjen tarkistamiseen kotona. Mutta käytännöt vaihtelevat opettajasta riippuen. Se johtaa kummallisiin lopputuloksiin.

Tuttavaperheessämme on kaksi lasta, jotka käyvät samaa koulua: tyttö viidettä ja poika neljättä luokkaa. Isosisko ehtii tehdä valtaosan tehtävistään jo koulupäivän aikana. Pikkuveli puurtaa niiden kanssa vähintään tunnin päivässä, joskus kaksi – ja tarvitsee myös vanhemmiltaan patistelua ja apua läksyjen teossa.

”Luulin, että tähän ikään mennessä olisin jo suorittanut oppivelvollisuuden, mutta ei”, perheen äiti Sanna Wallenius kertoo. ”Koko ajan tunnen huonoa omaatuntoa, teenkö lapselle karhunpalveluksen sillä, että kyttään liikaa. Välillä mietin, että päästäisinkö vain irti ja sanoisin, että huolehdi ite koulustasi, tee mitä teet.”

Mihin läksyihin menevä aika sitten kuluu? Päätän tehdä läksyjä poikani kanssa viikon. Ehkä voin itsekin oppia niistä jotain.

MAANANTAI

Töistä tullessani poika lukee sohvalla Veljeni, Leijonamieltä. Astrid Lindgrenin klassikosta pitää lukea pari lukua ensi viikoksi. Matematiikan läksyt poika ehti laskea jo tunnilla. Tylsimmän tehtävän hän on säästänyt yhdessä tehtäväksi: Espanjan-läksyksi tuli opetella viikonpäivät ja kuukaudet ulkoa ja kirjoittaa ne tehtäväkirjaan. Viikonpäivät on opiskeltu oppitunnilla ärsyttävän laulun avulla. Samaan tapaan itse opin Suomen rannikkokaupungit 80-luvun alussa. Miten se menikään? Tornio, Kemi, Oulu ja Raahe, Kokkola, Pietarsaari, Uusikaarlepyy…

Alan etsiä YouTubesta espanjan-tunnilla esitettyä viikonpäivälaulua. Puoli tuntia myöhemmin poika on tehnyt läksyt, mutta itse surffaan yhä netissä. Illalla puoliso kuulustelee viikonpäivät peitellessään pojan. Aamulla hän tekee sen kuin huomaamatta uudelleen ennen kuin poika lähtee kouluun. Ai noinko ne läksyt tarkistetaankin?

*

Peruskoulun nykyisessä opetussuunnitelmassa ei mainita sanallakaan kotitehtäviä. Opettajankoulutuksen professori Leena Krokfors Helsingin yliopistolta kertoo, että tuoreimmat säädökset läksyistä ovat 1970-luvulta, peruskoulumallin alkuajoilta. Silloin määriteltiin, että läksyjen piti kerrata ja syventää jo koulussa opittuja asioita, ei opettaa uusia. Yhtä tärkeää oli, etteivät kotitehtävät aseta lapsia eriarvoiseen asemaan.

Se on vaikeaa toteuttaa. Vanhemmilla on erilainen halu ja mahdollisuus osallistua lapsen läksyntekoon. Ja tietenkin myös lapset itse ovat erilaisia. Nopea tekee läksyt koulussa, ja hidas saattaa saada laiskanläksyksi myös ne tehtävät, joista ei itse oppitunnilla suoriutunut. Jos koulunkäynti sujuu muutenkin huonosti, läksyt tuntuvat epäoikeudenmukaiselta rangaistukselta.

Eikä vain lapsille, vaan myös vanhemmille. Mutta siitä ei opettajakoulutuksen professorilla ole juuri omaa kokemusta. Krokfors kertoo itse kieltäytyneensä lastensa läksyjen tekemisestä.

TIISTAI

Poikani sai syksyllä uuden luokanvalvojan, nykyinen on järjestyksessään jo viides. Samalla kotitehtävien jako muuttui: joka tiistai ruutuvihkoon on liimattu paperi, johon on kirjattu koko viikon läksyt luokanvalvojan opettamista aiheista. Yleensä avovaimoni laatii urakan aikataulun. Nyt se on minun huoleni.

Onneksi viikko on helppo ja lista lyhyt. Poika valitsee itse tekevänsä tänään matematiikan läksyjä ja vähän äidinkieltä sekä päälle espanjaa. Hän latoo kirjat keittiönpöydälle ja kumartuu vihkonsa yli. Kunnollista työvaloa ei ole, tiskikone hakkaa lautasia vastakkain ja pikkuveli katsoo tv:stä Pikku Kakkosta. Pöydällä olevasta kännykästä poika tarkistaa vuoroin espanjan sanojen kirjoitusasuja, vuoroin WhatsApp-viestejä.

Lastenhuoneessa olisi parempi työrauha, mutta miksi pakottaa lapsi yksin työpöytänsä ääreen, kun liki kaikki toimistot ovat nykyään avokonttoreita? Teen itsekin usein töitä läppärillä keittiössä. Itse asiassa urakkaläksyn idea tuo mieleen oman työni. Kellokortin ja kuukausipalkan sijaan on läjä toimeksiantoja, joista on selvittävä annetussa ajassa. Jotkut viikot ovat kiireisempiä kuin toiset. Numerot näkyvät pankkitilillä, sitten joskus. Läksyt opettavat työntekoa. Se on ehkä niiden ainoa todellinen oppi.

*

Älä kerro tätä lapsillesi, mutta läksyistä ei välttämättä ole mitään hyötyä. Pari vuotta sitten Sydneyn yliopisto julkaisi tutkimuksen, joka kyseenalaisti kotitehtävien vaikutuksen oppimiseen. Tutkimuksen perusteella vasta lukiolaisille kannattaa antaa kotitehtäviä. Iltalehden vanhalla uutisella asiasta on peräti 11 120 Facebook-suosittelijaa. Moni ilmeisesti tuntee lapsensa saavan liikaa läksyjä.

Etenkin Yhdysvalloissa läksyjen merkityksestä on käyty köydenvetoa jo usean vuosikymmenen ajan. Keskustelu alkoi vuonna 1983, kun Yhdysvalloissa julkistettiin presidentti Ronald Reaganin tilaama koulutusraportti A Nation At Risk. Sen mukaan amerikkalaisten oppimistulokset olivat kauttaaltaan heikkoja eikä maa pärjännyt kansainvälisessä vertailussa.

Seurasi koulutusuudistus, jossa porkkanan sijaan tarjottiin keppiä. Reagan itse julisti, etteivät koulut tarvitse lisärahoitusta vaan kovempia tavoitteita ja enemmän läksyjä. Koulutuksen laatua ryhdyttiin mittamaan ja vertailemaan aiempaa tarkemmin myös muualla, esimerkiksi Isossa-Britanniassa ja Kanadassa. Vuonna 2000 alkaneet OECD:n Pisa-tutkimukset ammentavat samasta perinteestä.

Pisa ei kuitenkaan osoita suoraa seuraussuhdetta läksyjen määrän ja oppimistulosten välillä. Suomi oli viime vuosikymmenellä Pisan priimus, vaikka koulunkäynti aloitetaan meillä muita OECD-maita myöhemmin, koulupäivät ovat lyhyempiä ja läksyjä annetaan vähemmän.

Kotitehtävistä voi olla jopa haittaa. Duke Universityn professorin Harris Cooperin mukaan liiallinen läksymäärä syö oppimismotivaatiota, vie aikaa kehittävämmiltä vapaa-ajan toimilta ja kannustaa oman ajattelun sijaan kopioimaan toisten töitä. Cooperin mukaan läksyt eivät ole turhia, kunhan ne eivät kuormita lasta liikaa.

Joissain kouluissa on luovuttu kotitehtävistä kokonaan. Ruotsin Västeråsissa sijaitseva Rotundaskolan on ollut vuosituhannen vaihteesta saakka läksytön. Koulussa on luokat ensimmäisestä yhdeksänteen. Läksyjen sijaan koulun 400 oppilasta tekevät keskimäärin yhtä oppituntia pidemmän koulupäivän. Opetuksen kertaamiseen ja preppaukseen on varattu aikaa lukujärjestyksestä.

Rehtori perustelee ratkaisua tasa-arvolla: kaikilla vanhemmilla ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta tarkastaa lapsensa läksyjä. Siksi kotitehtävien antaminen vain vahvistaisi eriarvoisuutta.

KESKIVIIKKO

John Steinbergilla, ruotsalaisella pedagogilla, on kymmenen kohdan ohjelma, millä läksyistä suoriudutaan. Kokeillaanpa.

Järjestän itselleni rauhallisen paikan (1) työpöytäni ääressä ja avaan neljännen luokan luonnontieteen kirjan. Valitsin sen, koska aihe tuntui kaikista vieraimmalta. Selailen kirjaa (2), jotta näen, mitä on viime aikoina opiskeltu. Katson, mistä aiheesta läksy on (3): salamoiden synnystä ja siitä, miksi lentokoneet pysyvät ilmassa.

Suljen silmäni ja näen itseni onnistumassa (4). Hengitän muutaman kerran syvään (5).

Sanon itselleni: ”Nyt teen läksyni ja ne sujuvat hyvin” (6).

Painan starttinappulaa (7), vaikka pidän kielikuvaa kömpelönä.

Työskentelen (8). Ensimmäinen huomio: tämä on hauskaa. Testaan hankaussähköä kirjan esimerkin mukaisesti: revin talouspaperia silpuksi, hieron muovista viivoitinta päänahkaani vasten ja liikuttelen sitten viivainta silpun yläpuolella. Silppu nousee kuin taikaiskusta ilmaan.

Toinen huomio: tämä on vaikeaa. Joudun todella painamaan asioita muistiin. Tuntuu takaperoiselta, että lentokoneen pitää taivaalla siiven yläpuolella oleva matala ilmanpaine, ei se ilma, mikä kulkee siiven alla.

Lopuksi vielä kertaan (9) itselleni, mitä olen lukenut. Sitten menen kertomaan (10) pojalleni, mitä opin. Innostukseni huvittaa poikaa. Avovaimoni pitää sitä teeskenneltynä. Lähtökohtaisesti läksyt eivät ole kovin innostavia: kerrataanhan niissä usein jotain jo tunnilla opittua. Mutta se saattaa pian olla menneisyyttä.

*

Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka haluaa kääntää ajatuksen läksyistä ympäri. Mitä jos kotitehtävä olisikin jotain, jolla valmistaudutaan tulevaan oppituntiin luokassa? Kyseessä on flipped classroom -malli, josta on puhuttu myös käänteisenä oppimisena.

”Perinteisesti ajatellaan, että opettaja antaa oppitunneilla valmiit vastaukset, hoh-hoijaa, ja sitten niitä kerrataan läksyjen muodossa kotona, hoh-hoijaa”, Lonka sanoo.

Vajaat parikymmentä vuotta sitten lääketiedettä alettiin opettaa uudella tavalla, ongelmalähtöisesti. Yleisen teeman sijaan tarkasteluun otetaankin jokin kiinnostava tapaus. Kysymykset määritellään yhdessä opettajan kanssa, ja kukin opiskelija lähtee etsimään niihin ratkaisua itse.

Viime vuosina käänteistä oppimista on sovellettu myös Helsingin yliopiston matematiikan opiskelussa: opiskelijat ratkovat laskutoimituksia yhä enemmän yhdessä mestari–kisälli-tyyliin sen sijaan, että kukin ahdistuu laskujensa kanssa yksin. Nyt muutamat matematiikan opettajat ovat vieneet samaa ajattelua kouluihin. Opettaja ei ole enää luokan keskipiste.

”1990-luvun jälkeen syntynyt diginatiivien sukupolvi on paljon aiempaa halukkaampi keskustelemaan ja hakemaan tietoa itse. Se on myös aiempaa huonompi istumaan ja kuuntelemaan saarnoja”, Lonka sanoo.

Se on totta. Työrauhaan liittyvät ongelmat tuntuvat olevan koulussa kuin koulussa vanhempainiltojen kestopuheenaihe. Ei ihme, että lapset saavat läksyjä, kun opettajien aika kuluu järjestyksenpidossa.

Longan mukaan äänekkyys ja häly eivät ole samoja asioita. Keskustelussa saakin syntyä ääntä. Paljon voidaan tehdä myös suunnittelemalla luokkahuoneet paremmin ryhmätyöhön sopiviksi. Nyt ne kaikuvat, koska ne on rakennettu luentomaista opetusta varten.

”Semmoisen aika on ohi, että yksi puhuu ja muut rusetti päässä kuuntelevat.”

TORSTAI

Englannin läksyksi tuli ”puutehtävä”. Tehtäväkirjan sivun kuvituksena on mänty. Sen oksilla on suomenkielisiä lauseita, joiden tarkoitus on auttaa kertomaan tunnilla läpikäyty oppikirjan tarina itse ääneen englanniksi. Lasten kannustamiseksi tarinan jokaisessa kohdassa on männynkäpy. Jos osaa kertoa kohdan sujuvasti, kävyn saa värittää. Lopuksi lauseet pitää vielä kääntää englanniksi vihkoon.

Siis keskusteluharjoitus, jonka tueksi on kirjallinen osuus? No, ei aivan. Pojan mukaan heidän luokassaan tarinan ääneen kertominen jätetään väliin. Puutehtävä on vain kääntämistä. Jos osaa kääntää lauseen itse, voi värittää kävyn. Jos ei, lauseen voi kopioida vihkoon sellaisenaan tekstikirjasta.

Kuulemma kaikki luokassa inhoavat puutehtäviä. Minäkin inhoan. Olen hävennyt englannin ääntämistäni 30 vuotta, ensimmäisestä oppitunnista saakka. Siksi pysyin luokassa useimmiten hiljaa. Se oli helppoa, koska keskusteluharjoituksia ei ollut. Onko luvassa taas yksi uusi sukupolvi rallienglannin puhujia, jotka pelkäävät kuollakseen kielioppivirheitä?

*

Peruskoulujen uusi opetussuunnitelma valmistuu vuonna 2016. Sen tavoitteissa vilisevät samat termit kuin yrityselämässä: luovuus, innovatiivisuus, verkottuneisuus. Oppiaineet pysyvät entisellään, mutta opetuksessa korostetaan kokonaisvaltaisuutta. Opettajien tulee tehdä enemmän yhteistyötä. Parhaassa tapauksessa se tarkoittaa myös mielekkäämpiä läksyjä.

Professori Leena Krokfors on luottavainen ja innostunut: vastavalmistuneet opettajat kehittävät jo täyttä päätä uuteen opetussuunnitelmaan sopivia menetelmiä. Myös tekniset työkalut tulevat avuksi. Yksi esimerkki on Edmodo-verkkosovellus. Facebookia muistuttavaa sivustoa voi käyttää virtuaalisena työtilana, jossa oppilaat työstävät yhteistä projektia myös koulun ulkopuolella.

Se on luontevaa lapsille, ovathan he jo valmiiksi verkossa. Samalla kouluopetuksen ja kotitehtävien raja muuttuu yhä häilyvämmäksi. Uusi opetussuunnitelma ei välttämättä kuitenkaan riitä.

Koulutusasiantuntija Pasi Sahlbergia kutsutaan suomalaisen peruskoulun lähettilääksi. Tammikuussa hän aloitti kasvatustieteen vierailevana professorina Harvardin yliopistossa. Sahlbergin mukaan suomalaisen peruskoulun ongelmat ovat niin vakavia, että ne eivät ratkea kosmeettisilla opetussuunnitelman muutoksilla: oppilaat eivät viihdy koulussa, pojat eivät enää lue, toisen asteen koulut jäävät kesken.

”Jos täältä kaukaa katsoo suomalaista koulukeskustelua, se on Titanicin kansituolien järjestelyä uudestaan”, Sahlberg sanoo.

Suomalaisessa peruskoulussa on rakenteellinen ongelma. Luokkahuoneessa istumista on Sahlbergin mielestä aivan liikaa, yläkoululaisilla jopa 30 tuntia viikossa. Hän vähentäisi sen puoleen. Lopun ajan voisi käyttää johonkin mielekkäämpään, esimerkiksi nuoria itseään kiinnostavien asioiden tutkimiseen tai luokan yhteiseen projektityöhön.

”Kun opiskelussa korostuu lapsen oman henkilökohtaisen intressin tukeminen, on luontevaa, että vanhemmat ovat siinä samalla nykyistä enemmän mukana”, Sahlberg sanoo.

Läksyjen tankkaamisen sijaan se voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lapsi haastattelisi vanhempiaan tai sukulaisiaan johonkin projektiin tai etsisi läksyvastauksia muualta kuin kirjasta. Sen pitäisi kuitenkin tapahtua ilman, että vastuu läksyistä siirtyy vanhemmille, kuten Sahlbergin mukaan Yhdysvalloissa on käynyt.

”Suomessa on tosi hyvin oivallettu, että koulu ja läksyt ovat lapsen työ ja velvollisuus. Suomessa vierailevat opetusalan ihmiset ihmettelevät usein, kuinka itsenäisesti ja vastuuntuntoisesti tehtävät tehdään jo ala-asteella. Tätä kannattaa vaalia myös jatkossa.”

PERJANTAI

Urakkaläksyt on hoidettu jo aiempina iltoina ja muutama englannintehtävä saadaan nopeasti valmiiksi. Vihdoinkin viikonloppu! Koko viikon läksyihin kului aikaa yhteensä reilut kolme tuntia eli 40 minuuttia päivää kohden. Vähemmän kuin ajattelin. Kysyn pojalta, miltä viikko on tuntunut.

”Kivalta”, hän sanoo. ”On helpompaa, kun isä on ollut mukana auttamassa.”

Se kuulostaa hassulta, sillä en ole itse kokenut olleeni avuksi, vaan ainoastaan enemmän läsnä. En ollut ajatellut, että se voi olla niin tärkeää. Se onkin merkittävin asia, jonka viikon aikana opin. Jos haluat tietää, miten salamat syntyvät, älä kysy minulta. Katso Googlesta.

Artikkeli on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 14/2014.