Mikko Numminen

Maailman hauskin mies kävi Hämeenlinnassa.

Tilanne muistuttaa panttivankidraamaa. Tosin niissä kaappaajan tunnistaa helposti. Nyt se on näkökulmakysymys.

Ismo Leikola on saapunut viime yönä kahden kuukauden Amerikan-kiertueeltaan Suomeen. Nyt hänen pitäisi ajaa Hämeenlinnaan ja heittää illalla kaksi keikkaa Tomaatteja! Tomaatteja! -festivaalilla.

Tomaatteja! Tomaatteja! on Suomen vanhin ja arvostetuin stand up -festivaali. Leikola muistelee esiintyneensä tapahtumassa sen alusta saakka, yli kymmenen vuoden ajan. Hän on esittänyt joka kerta uuden setin.

Esitys on vielä kirjoittamatta, ja ensimmäisen keikan alkuun vain reilut neljä tuntia. Vitsejä voisi pohtia ajomatkalla, jollei tarvitsisi samalla antaa haastattelua.

Leikola tuntee tulleensa huijatuksi, eikä hän ole ihan väärässä. Kun sovin hänen kanssaan jutun teosta, puheena oli tunnin haastattelu ajomatkalla Tikkurilasta Hämeenlinnaan. Kun Leikola kävi yöllä läpi sähköpostejaan, hänelle selvisi, että olin kysellyt festivaalijärjestäjiltä mahdollisuutta seurata häntä myös paikan päällä: takahuoneissa valmistautumassa keikkaan tai kaveeraamassa muiden koomikoiden kanssa.

Mahdotonta! Ismo Leikola haluaa työrauhan – ja mahdollisuuden tavata kollegoitaan ilman pelkoa, että jokin irrallinen lause päätyy lehtijuttuun.

Lupaan, että tehdään, kuten sovittu. Yksi tunti on hyvä, enemmän kuin tarpeeksi. Juuri nyt se tuntuu olevan yhtä kuin ikuisuus.

Lisäksi Leikolalla on toivomus: ”Nykyään joka toinen haastattelu alkaa siitä, että on ensin puoli sivua viisikkotarinaa”, Leikola sanoo. ”Sellaista, miten haastateltava on myöhässä, millaisella autolla se ajaa ja että onko se hieltä haiseva… että mieluummin vaan tehdään se haastattelu, ettei tarvitse miettiä just näitä.”

98 kilometriä. Niistä on ajettu nyt kaksi. Tästä tulee pitkä matka. Varsinkin, kun mukana ei ole vastapaistettua leipää, keitettyjä munia, tomaattia, kinkkua, suklaakakkua, inkivääriolutta…

*

Moni kuvittelee olevansa hauska, joku kenties jopa maailman hauskin. Ismo Leikola on planeettamme ainoa henkilö, jolla on siitä mustaa valkoisella.

Lokakuussa hän voitti amerikkalaisen Laugh Factoryn järjestämän Funniest Person in the World -nettiäänestyksen. Leikola sai videollaan yli 158 000 ääntä, liki 60 000 enemmän kuin toiseksi tullut Pakistanin Saad Haroon. Aivan globaali kilpailu ei ollut: järjestäjät olivat sulkeneet Pohjois-Korean ulos, ”koska maasta puuttuu huumorintaju”.

Osana palkintoa oli kahden kuukauden Amerikan-kiertue, jolta Leikola siis juuri nyt on palannut. Keikkapaikkoina olivat Laugh Factoryn stand up -klubit Los Angelesissa, Las Vegasissa, Phoenixin naapurikunnassa Scottsdalessa sekä Chicagossa.

Hyvin meni, vaikka Leikola kertookin herättäneensä ennakkoluuloja.

”Paikalliset koomikot vähän pyörittelivät silmiään, että tämän nimisen kisan voitti joku hiippari Suomesta.”

Leikola ei ottanut itseensä. Hän kertoo, että amerikkalaisissa stand up -piireissä koomikko on tyhjää ilmaa niin kauan, kun esitystä ei ole nähty. Hyvän keikan jälkeen riittää kavereita.

”Siellä on niin paljon sekopäitä yrittämässä. Kuka tahansa voi sanoa olevansa koomikko, niin kuin voi sanoa olevansa muusikkokin, vaikka paiskoisi kahta paistinpannua epärytmissä vastakkain.”

Suomessa Ismo Leikola tiedetään hauskaksi. Se voi aiheuttaa suorituspaineita arkisissa tilanteissa, kuten nakkikioskilla.

”Jos grillillä burgeria tilatessa sanoo, että ’älä kaikkia mausteita laita, jätä muillekin vähän’ – tai mikä se vanha vitsi on – niin sitten kaikki muut miettivät, että tuon pitäisi olla ammattikoomikko ja sillä on noin huonot jutut. Että eikö se ton hauskempaa keksinyt.”

Sadekuuro rummuttaa auton kattoon. Leikola pyytää anteeksi huonotuulisuuttaan, vaikkei tarvitsisi. Hän pahoittelee jo etukäteen, ettei jutusta ehkä tule kovin hauskaa. Koomikot ovat usein pettymyksiä haastatteluissa, koska heiltä kysytään siitä ainoasta asiasta, mistä ei löydy mitään hauskaa sanottavaa. Komiikasta.

”Me ei nähdä metsää puilta. Komiikan teoriassa ei ole mitään hauskaa, mutta käytännössä on.”

*

Stand upissa on vain yksi sääntö, mutta sitäkin ankarampi: Yleisö on saatava nauramaan.

Useimmat lavakoomikot murtavat jään korostetulla itsevarmuudella. He pyyhältävät estradille kuin poptähdet tai karismaattisten uskonlahkojen johtajat.

Ja sitten on Ismo Leikola, joka tallustaa lavalle, ynisee ja ähisee jonkinlaisen tervehdyksen ja alkaa sitten ääneen pohtia jotain satunnaiselta kuulostavaa asiaa – mikä on tietysti oikeasti kaukana mistään satunnaisesta.

”Keikan aloittaminen on se kriittisin asia, se mitä aina itse stressaan. Eka minuutti on aina vähän luonnoton. Mä en oikein osaa olla silleen, että ’hienoa olla Hämeenlinnassa’, vaikka niin kai pitäisi juuri tehdä. Jos joku yleisöstä yskäisee kesken ekan punchlinen tai joltain tippuu tuoppi, niin se saattaa jollain tavalla kusta koko tilanteen.”

Leikola sanoo olevansa lavalla oma itsensä. Toki se on Yhdysvalloissa vähän toista kuin Suomessa.

”Siellä olen oikeasti vähän pihalla, kun Suomessa olen sitä vähän tahallaan. Siellä korostuu, etten kuulu joukkoon. Ehkä mä joissain jutuissa yritän alitajuisesti puhua vähän huonompaa englantia kuin osaisin, koska toivon, että olisin siten hauskempi.” •

Tittelin jälkeen Leikolalta on kyselty, miksi juuri suomalainen huumori toimii Amerikassa. Siihen on vaikea vastata. Ei hän tunne erityisesti edustavansa suomalaista huumoria. Hän on tuntenut itsensä Suomessakin oudoksi, varsinkin nuorempana. Ja mitä se suomalainen huumori edes olisi, Leikola pohtii. Tai amerikkalainen?

”Stand up on keksitty Amerikassa, mutta niinhän on rokkimusiikkikin, eikä kukaan silti sano Popedaa amerikkalaiseksi musiikiksi.”

Leikola itse löysi stand upin vuosituhannen vaihteessa Jyväskylässä.

Eläkeläiset, Jope Ruonansuu ja Raptori, ”kai se lasketaan huumorimusiikiksi”, Ismo Leikola luettelee lapsuutensa suosikkeja. Jos artisti ei itse ollut hauska, Leikola yritti kuunnella sanoja väkisin väärin. Hän piirsi lukemistaan sarjakuvista – kuten G.I. Joesta – omia pilaversioita ja ahmi kaikki television sketsisarjat.

”Ajattelin aina, että haluan tehdä kummelityyppisiä sketsejä. Katsoin myös Seinfeldiä, jossa oli stand upia aina lopuksi. Ei mulle silti tullut koskaan pienenä mieleen, että nyt mä soitan jonnekin ja kysyn, saanko tulla tiiliseinän eteen kertomaan vitsejä. Se tuntui niin etäiseltä.”

Suomen ensimmäiset stand up -illat alkoivat 1990-luvun lopussa Helsingissä, Turussa ja Hämeenlinnassa. Ennen YouTubea tieto niistä kiiri hitaasti Jyväskylään.

Vuonna 2001 koomikko Teemu Vesterinen ryhtyi järjestämään ravintola Ilokivessä kuukausittaista Seisomapaikkaklubia. Leikola kävi katsomassa neljä ensimmäistä iltaa. Ennen viidettä hän soitti, että saisiko tulla testaamaan kykyjään. Ensiesiintyminen oli 12-minuuttinen, eikä Leikola itse muista siitä juuri mitään. Läsnäolijat kehuivat sitä hauskaksi. Seuraava kesti jo 20 minuuttia.

Koska tekijöitä oli vähän ja yleisö oli aina jokseenkin sama, joka kuukaudeksi piti kirjoittaa uutta materiaalia.

”Jokainen ilta oli meille tekijöille isompi kuin Provinssirock. Oluita oli pakko maistella aika paljon.”

Suurelle yleisölle Leikola tuli tutuksi Hyppönen Enbuske Experience -ohjelman Jyväskylän kirjeenvaihtajana. Leikola lähetti ohjelmaan viikottaisen videotervehdyksen kotisohvaltaan kolmen vuoden ajan.

Ensimmäinen niistä löytyy YouTubesta. Siinä Leikola kertoo karttapallo kädessä, missä on Jyväskylä, mutta harhautuu höpöttämään niitä näitä eri maista kömpelönhauskalla assosiaatioketjulla, joka kulkee Brasiliasta brasilialaisen vahauksen kautta Fräntiin ja Vahaseen, siitä Suomen Robinsoniin, tosi-tv:n saarelta ulos äänestämiseen ja taas edelleen Floridaan, jossa ei osattu laskea ääniä…  Studioyleisö nauraa ja taputtaa armeliaasti. Lopuksi Leikola laittaa karttapallon sisään ”rikkinäisen nakin”.

Tähti oli syntynyt. 

”Yhden kevätkauden työnsin sen nakin aina johonkin. Se oli surrealistinen juttu ilman mitään logiikkaa, mutta vuosiahan kaikki muisti mut siitä. Oikeasti se oli kynttilä, joka oli katkennut, mutta nakin värinen. Olin itsekin unohtanut sen.”

Ennen kuin stand up saapui Jyväskylään, sitä harrastettiin New Yorkin juutalaispiireissä 1960-luvulta lähtien. Tosin jo sitäkin ennen amerikkalaisissa yökerhoissa esiintyi viihdyttäjiä, jotka ”heittivät stripparien välissä anoppivitsejä”, Ismo Leikola kertoo.

Toisin kuin he, stand up -koomikko kirjoittaa juttunsa aina itse. Lajia ovat vieneet eteenpäin isot, ristiriitaiset persoonallisuudet: Lenny Bruce, Sam Kinison ja Richard Pryor… Toisten vitsien kertominen omana on pahinta, mitä koomikko voisi tehdä. Ehkä siksi Leikolaa kismittikin niin paljon, kun hän huomasi äskettäin erääseen tokaisuun liittyvän juttunsa päätyneen nettiin.

No niin. Hämeenlinnaan on vajaat viisi kilometriä. On puhuttava oluesta. Sanoihan Leikola maailman hauskin mies -kisan jälkeen nuolaisevansa oluen. Leikola ei ole oluthifistelijä, vaan nauttii yleensä ”näitä perussuomalaisia keskikeijoja”.

Leikolan nuoruuden Jyväskylässä oli miehuuskoe, jonka nimi oli KKK: Kymmenen kaljaa kusematta.

”Mulla ei ollut ikinä puhettakaan onnistumisesta. Lukioaikaan meillä oli jokin abiristeily, jonne lähdettiin kahdella bussilla. Toisessa oli vessa, toisessa ei. Onneksi menin siihen, jossa oli. Neljän tunnin matkalla Helsinkiin kävin kahdeksan kertaa bussissa vessassa ja kaksi kertaa huoltoasemalla… Jotenkin se kalja kusettaa mua niin paljon enemmän kuin muita.”

Ennen keikkaa ei kalja maistu, ja keikan jälkeenkin on rauhallista – jopa festivaaleilla. On tullut ikää ja monelle koomikolle myös lapsia.

”Suomen skenessä on arvostettavaa, että se on periaatteessa rakennettu kokonaan selvin päin. Kun on lukenut jenkkien historiaa, niin tuntuu, että kokaiini on ollut koko homman driving force”, Leikola sanoo. Suomessa hän on ollut vain kerran tilanteessa, jossa keikan jälkeen hotellihuoneessa vaihdeltiin pillereitä.

”Ne olivat c-vitamiineja. Kaikilla oli kova flunssa.”

*

Kahta tuntia myöhemmin hotellin ravintolaan ilmaantuu hyväntuulinen Ismo Leikola. Muodonmuutoksen perusteella voisi luulla, että hän on käynyt kylpylähotellin koko listan läpi kasvohoidoista varvashierontaan asti. Todellisuudessa Leikola on istunut viimeiset kaksi tuntia hotellihuoneessaan ja nauranut omille jutuilleen – tai toivottavasti ainakin joillekin niistä.

Keikan materiaali on nyt koottu, sitä on varmaan liikaakin. Vartti on lyhyt aika, kun on tottunut vetämään 1,5 tunnin soolokeikkoja. Leikolan työmetodi on seuraava: hän naputtelee kännykän muistiin ideoita sitä mukaa kun niitä tulee. Osan hän varmuuskopioi sähköpostiinsa. Lisäksi Leikola äänittää omat esityksensä. Ne kaikki ovat tallella, muutamaa ensimmäistä lukuun ottamatta. Yhteensä äänitteitä on toista tuhatta: vanhimmat c-kaseteilla, uudemmat tiedostoina.

Tietoliikennettä välitetään myös satelliiteilla. Siksi on kuviteltavissa, että Leikolan tallenteet voisivat päätyä jonkin meille vieraan älyn korviin – tai aistireseptoreihin, tieteiselokuvissahan alieneilla on harvoin korvia. Millaisen kuvan maailman hauskimman miehen vitsit meistä ihmisistä antaisivat heille, noin lajina? Tunnistaisivatko he Leikolan tunteman toiseuden? Haluaisivatko myös he kuulla lisää?

Esityksen laatiminen on kertyneen aiheiston läpikäymistä ja yhteensovittamista. Käsikirjoitus on muutaman avainsanan muistilista, kuin kauppalappu, jonka Leikola käy läpi ennen esitystä.

Lavalla voi tapahtua muutoksia lennossa.

”Voi olla, että yhdestä aiheesta on pari kolme juttua. Jos eka menee päin persettä, tuskin tulee kerrottua muitakaan. Ja toisaalta on se, mitä kutsutaan tag lineksi. Jos juttu lähtee hyvin, samasta mielikuvasta voi lypsää lisää ja lisää ilman että varsinaisesti tuo aiheeseen mitään uutta.”

Leikola arvioi, että hänellä on esitysmateriaalia yhteensä noin 12 tuntia. Se kaikki on pään sisällä.

”Mulla on ajatus, joka sitten tulee aina vähän eri tavalla ulos. Nyt olen palkannut tuottajan hoitamaan asioita, ja se on puhunut mut ympäri kirjoittamaan Edinburghin festivaalille tulevan tunnin materiaalin auki, sanasta sanaan.”

Show Hämeenlinnan teatterilla todistaa, ettei ole olemassa yhtä suomalaista stand upia. Tarjolla on huumorin noutopöytä: Penisvitsejä, homoläppää ja persuille naureskelua (Tomi Walamies). Ronskia puhetta seksin puutteesta ja syövästä (Anitta Ahonen). Pelkoa muuttumisesta oman isän kaltaiseksi, Cheek-ihmettelyä ja pieruhuumoria (Jukka Lindström). Pitkän parisuhteen sukupuolirooleja (Jack Björklund). Perheenisän pohdintaa siitä, millaista olisi rakastella naisen kanssa, joka lässyttää ärsyttävällä tavalla lapselleen (Mika Eirtovaara).

Lista ei tee esityksille oikeutta. Ne ovat oivaltavia ja hauskoja, taso on yllättävän kova. Vitsien purkaminen tässä auki olisi kuin selostaisi nuorallatanssia radioon.

Lopuksi on Ismo Leikolan vuoro. Hän kävelee mahtipontisen musiikin säestyksellä lavalle ja näyttää tapansa mukaan hieman eksyneeltä.

Maailman hauskimman miehen keikka on onnistunut. Todella hyvä. Se kestää 21 minuuttia 10 sekuntia ja sisältää myös kaksi laulua, jotka Leikola säestää kitarallaan.

Se alkaa sanatarkasti näin.

”Hei. Heippa. Ismo tässä. Tuota joo. Tuota tuota. Mistä sitä aloittais…”

Kuva: Juuso Westerlund / juusowesterlund.com

Artikkeli julkaistu Oluelle-lehdessä toukokuussa 2015. (Oluelle 1/2015).