Mikko Numminen

Vasemmanpuoleinen henkilö on toiminut parlamentaarikkona 26 päivää, oikeanpuoleinen 37 vuotta. Huomaatko eron?

Kansanedustaja Paavo Arhinmäkeä naurattaa.

Ei, ei häntä kiusattu lapsena sen takia, että hänellä oli sama etunimi kuin Väyrysellä.

Mutta Väyrynen on kyllä ensimmäisiä poliitikkoja, jonka Arhinmäki muistaa.

”Mä katsoin ihan pienenä televisiosta vaaliväittelyä, vaikken mitään tietenkään politiikasta ymmärtänyt, ja muistan Väyrysen jo sieltä jonkinlaisena vastarannankiiskenä. Sen lisäksi, että sillä oli hyvä nimi, niin mä jotenkin muutenkin symppasin sitä. Se oli jo jotenkin silloin median ajojahdin kohde ainakin omasta mielestään.”

Viimeiset 12 vuotta europarlamentissa vaikuttanut Väyrynen on Arhinmäelle ennemminkin lapsuuden hahmo kuin tämän päivän poliitikko. Kuin karikatyyri, mutta ei niinkään Itse valtiaista kuin jostain jo unohdetusta sarjasta.

”Mutta sitä mä en voi käsittää, että kun kansa valitsee kansanedustajaksi ja antaa aivan hirveän luottamuksen, niin sillä sitten ruvetaan pelaamaan ja pelleilemään. Ei politiikka voi olla sellaista.”

No millaista sitten?

*

Äkkiseltään Paavot vaikuttavat toistensa vastakohdilta.

Paavo V. syntyi suuriin ikäluokkiin, Paavo A. pieniin.

Paavo V. on leimattu presidentti Kekkosen lempilapseksi, Paavo A. Linnan juhlien kuokkavieraaksi.

Paavo V. on haalinut äänestäjiä kansantanhulla, Paavo A. graffitilla.

Paavo V. ihailee Santeri Alkiota, Paavo A. Nelson Mandelaa.

Paavo V:llä on oma nuorisokoti, Paavo A:lla omat sivut MySpacessa ja IRC-Galleriassa.

Paavo V. edustaa keskustaa, Paavo A. lähiöitä.

Paavo V. oli ministeri jo silloin kun Paavo A. syntyi, ja on sitä jälleen. Paavo A. on oppositiopuolueen ensimmäisen kauden kansanedustaja.

Mutta on Paavoilla myös jotain yhteistä. He ovat uuden eduskunnan ainoat Paavot.

Tämä artikkeli kertoo, miksi Paavoa kiehtoo politiikka ja mitä asioita Paavo haluaa ajaa meidän puolestamme.

Aloitetaan Paavo V:stä.

*

Pääsiäistä edeltävää viikkoa kutsutaan hiljaiseksi viikoksi. Ei uskoisi. On keskiviikko 4. huhtikuuta. Hallituksen kokoonpano on juuri selvinnyt, mutta ministeripaikat ovat vielä auki. Paavo Väyrynen, 60, yrittää raivata tietään eduskunnan kahvilan nurkkapöytään.

Tuoreen oppositiojohtajan Eero Heinäluoman hukkalämmössä parveilevat, ilmaisen kahvin päihdyttämät toimittajat äkkäävät Väyrysen. Miltä hallitus teistä näyttää? Onko oma ratkaisunne jo selvillä? Koska päätätte, mitä teette? Väyrynen on yllättävän ponneton. Hänellä ei ole mitään sanottavaa, mutta sen sijaan, että hän itse rynnisi määrätietoisesti kahvipöytään, hän katsoo anovasti taakseen kuin nelivuotias lauantairuuhkassa. Isi, mennään jo!

Kun haastattelu alkaa, Väyrysen vastaukset ovat liki yksitavuisia.

Mistä johtuu että herätät niin paljon intohimoja?

”(Naurahtaa) En tiedä. En tiedä.”

Etkö todella tiedä?

”En. En.”

Etkö kuitenkin omastakin mielestäsi herätä intohimoja tavallista poliitikkoa enemmän?

”Kyllä. Puolesta ja vastaan. Puolesta ja vastaan.”

No mikä voisi sitten olla syy?

”Kai kysymys on osittain luonteesta, siihen liittyen toimintatavoista. Minulla on voimakkaita mielipiteitä ja tuon ne esille. Toimin voimakkaasti niitten asioiden puolesta, joihin uskon. Se tietysti synnyttää voimakasta kannatusta, mutta herättää myös vastarintaa.”

Mitä Väyrynen oikein odotti lykätessään kansanedustajan-valtakirjansa hyväksymistä ministerivalintojen yli? Hänet on valittu yli kymmenellätuhannella äänellä eduskuntaan, ja nyt hän venkoilee ja pelaa, jotta saisi mahdollisimman ison kakkupalan. Kuulostaa, jos ei nyt ihan kiristykseltä, niin ainakin huonoilta pöytätavoilta.

Väyrynen on eri mieltä. Julkisuus on lyönyt pahasti yli. Oikeastaan hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Jos hän siirtyisi europarlamentista rivikansanedustajaksi, hän pettäisi äänestäjänsä, joista ”yksikään ei ole kritisoinut” Väyrysen toimintaa. Menettelyn on eduskunnan pääsihteeri todennut lailliseksi. Joka ei tätä ymmärrä, on oman kiihkomielensä sokaisema.

”Jos on tarpeeksi voimakas asenne, ei ota vastaan informaatiota. Tämmöistäkin näyttää olevan.”

*

Kyse on epäilemättä asennevammasta.

Paavo Väyrysen ja hänen äänestäjäkuntansa mielestä se asennevamma on niissä, jotka Väyrystä vieroksuvat. Monet muut näkevät tuon vamman Väyrysessä.

Väyrysellä voisi olla vanhemman valtiomiehen karismaa. Väyrynen on moninkertainen ministeri, keskustan entinen puheenjohtaja ja kaksinkertainen presidenttiehdokas, joka on työskennellyt parlamentaarikkona vuodesta 1970. Mutta pahaksi onneksi, pahaksi ainakin Väyryselle itselleen, hän symboloi menneisyyden politiikkaa – ja ennen kaikkea sen negatiivisinta piirrettä, politikointia.

Kiitos Väyrysen ministerinimityksen, iltapäivälehdet supistivat muutamalla aukeamalla päivittäistä tanssiraportointiaan ja avasivat V-kansionsa. Jo arkistokuvien tekstit kertovat olennaisen: HÄPEÄ. Kiinassa ulkoministeri kiipesi kansallisen muistomerkin selkään. Sen jälkeen patsas aidattiin. KOHU. Vladimirov-kirje paljasti Väyrysen juonittelut Tehtaankadulla. JALASMÖKKI. Väyrysen pieni jalasmökki kohisutti (Väyrynen nosti päivärahoja ja kulukorvauksia muka Kemissä asuvana, vaikka perheellä oli siellä vain jalasmökki). (IL 18.4.2007)

Ylen iltauutisissa näytettiin arkistopätkä vuodelta 1994. Siinä haastatellaan kansanedustaja Paavo Väyrystä, joka yrittää siirtää eduskunnan EU-päätöstä Ruotsin kansanäänestyksen yli puhumalla mahdollisimman pitkään.

Tv-uutiset: Te olette olleet nyt täällä eduskunnassa lähes kaksi vuorokautta. Kuinka teidän fysiikkanne kestää?

Väyrynen: Erittäin hyvin, minä kävin hakemassa vuodevaatteita kotoa ja aion nukkua huoneessani taas muutaman tunnin. Kyllä minä hyvin jaksan. Aikaisemmin puhemiehet ja talon henkilökunta väsyvät.

Väyrynen oli oikeassa: puhemies Uosukainen luovutti ensin. EU:ssa ollaan silti. Mitä annettavaa Väyrysellä on Suomelle nyt?

”Tuoreita ajatuksia ja energiaa niiden toteuttamiseksi. Luin Rooman klubin raportin Kasvun rajat vuonna 72 ja olen ollut siitä lähtien kipeästi tietoinen luonnontaloudellisista realiteeteista. Uskon olevani nimenomaan ympäristökysymyksissä kehityksen kärjessä ja toisaalta uskon, että minulla on myös voimia pyrkiä vaikuttamaan suunnanmuutoksen puolesta, jos saan tehtäviä, joissa tämä käy päinsä.”

Väyrynen on keksinyt itsensä taas uudelleen! 70-luvulla hän oli Kekkosen oikea käsi, 80-luvulla neuvostosuhteiden takuumies, 90-luvulla EU-kritiikin kärki ja nyt siis vihreä suunnanmuuttaja.

Väyrynen kiistää opportunismin.

”Ne jotka ovat puheitani ja kirjoituksiani lukeneet, tietävät, että olen 35 vuotta korostanut ympäristökysymyksiä. On vain niin, että nämä asiat eivät ole aina kiinnostaneet mediaa.”

*

Millaisessahan Suomessa eläisimme, jos Väyrysestä olisi tullut pääministeri vuonna 1987? Olisikohan lama vältetty? Tai EU:hun menty?

Väyrysen pääministeriys oli hilkulla. Asia oli jo sinetöity ennen vaaleja porvaripuolueiden puheenjohtajien yhteisellä kassakaappisopimuksella. Presidentti Koivisto kuitenkin rikkoi kokoomuksen rivit tarjoamalla hallitustunnustelijan paikkaa Harri Holkerille, jolla ei ollut muodollista valtaa puolueessa. Tuli kokoomuksen ja demarien sinipunahallitus, ja Väyrysen keskusta jäi oppositioon.

Tämä kirvoitti Väyryseltä Suomen poliittisen historian parhaimpiin kuuluvan one-linerin – hän kertoi kysyneensä henkilääkäriltään, voiko vitutukseen kuolla. Vastaus oli: kyllä voi.

”Olisin kyllä kysymättäkin tiennyt vastauksen, koska olen sen verran harrastanut tieteiskirjallisuutta, että tiedän, että psykosomaattisiin sairauksiin voi kuolla. On esimerkkejä siitä, että hyvin suuri pettymys ja suru saattavat johtaa tähän”, Väyrynen sanoo eduskunnan kahvipöydässä.

Entä vituttaako Väyrystä nyt, keskellä valtakirjajupakkaa, jossa häntä syytetään hänen omasta mielestään harhaisin perustein?

”Ei. Ei. Ei. Mutta kyllä minä olen monta kertaa ajatellut, että jos elämässä on kovin vähän oikeudenmukaisuutta, niin vielä vähemmän sitä on politiikassa.”

*

Paavo Arhinmäki, 30, leipoo työpöytänsä ääressä nuuskapalleron ja työntää sen ylähuulensa alle. Arhinmäki sai Helsingistä 7 000 ääntä, ja hän oli vaalipiirin ainoa läpi mennyt vasemmistoliiton edustaja.  Yritys oli Paavon kolmas. Ensimmäinen tosiyritys neljä vuotta sitten päätyi pettymykseen.

Jos vitutukseen voisi kuolla, niin silloin se oli aika lähellä. Vaaleissa tulivat Kepu ja Tony Halme, jotka yllättivät, Arhinmäki kertoi viime syksynä City-lehdessä.

Tiesikö hän, ketä tuli lainanneeksi?

”Paavoa!” Arhinmäki nauraa. ”Mutta en mä tiennyt sitä kuin vasta pari kuukautta sitten. Noissa vaaleissa otti koville, kun punavihreä jengi oli nousemassa, ja läpimeno oli lähellä. Siksi nämä vaalit olivat tärkeät, me näytettiin, että on mahdollista saada nuoria läpi.”

Se, kuinka Arhinmäen punavihreät arvot tulevat eduskunnassa näkymään, on vielä arvoitus. Vasemmistoliiton 17-henkinen eduskuntaryhmä koostuu pitkälti keski-iän ylittäneistä miehistä. Vanhojen – ja vanhoillisten – miesten yliotetta on kritisoinut niin puo-lueen ex-puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes kuin äskettäin tehtävänsä jättänyt varapuheenjohtaja Minna Sirnö.

Jotta vasemmistoliitto selviäisi, sen tulisi löytää tarkoituksensa uudelleen. Arhinmäen ratkaisuksi tarjoama punavihreys tarkoittaa hänen itsensä mukaan ympäristöstä huolehtimista, heikompien puolustamista ja arvoliberalismia.

Mutta miten Nato liittyy kaikkeen tähän?

Arhinmäen villapaidan hihaan on kirjailtu Naton tunnus.

”Ei tää ole Nato, vaan Stone Island”, Arhinmäki valistaa.

Italialainen vaatemerkki on jalkapallokannattajien suosiossa. Arhinmäki naureskelee, että sama merkki aiheutti pitkiä katseita taannoin Rauhanpuolustajien paneelissa.

Ennen eduskuntaan pääsyään Arhinmäki toimi kansanedustaja Esko-Juhani Tennilän avustajana. Tennilä tunnetaan siitä, ettei hän laita missään oloissa kravattia kaulaansa. Arkivaatteisiin sonnustautunut Arhinmäki ei tunne vastaavia estoja.

Todisteeksi hän avaa vaatekaappinsa. Tumma puku on prässissä. Sen päällä roikkuu punainen kravatti.

*

Paavo Arhinmäki raapii haaroväliään ja kertoo, ettei uudessa eduskunnassa ole tapahtunut vielä juuri mitään. Tyhjän panttina oleminen taitaa rasittaa Arhinmäkeä. Hän on tottunut tekemään politiikkaa. Omassa ansiolistassaan Paavo kertoo olevansa erikoistunut mielenosoitusten huudattamiseen.

Arhinmäki sai julkisuutta viime syyskuussa, kun Smash Asem 
-mielenosoitusta kaitsemaan tulleet mellakkapoliisit nappasivat hänet ilman näkyvää syytä talteen. Tilanne näkyy hyvin videolla, jota on katsottu YouTubessa liki 25 000 kertaa.

Radikaalin aktivistin maine Arhinmäelle tuli jo vuoden 2002 Linnan juhlista, joihin Arhinmäki osallistui Vasemmistonuorten puheenjohtajana. Tapahtuman televisioselostajat tölvivät, että vielä edellisvuotena Arhinmäki oli järjestämässä presidentinlinnan ulkopuolen kuokkavierastapahtumaa. Vaikka väite oli kärjistys, se jäi elämään omaa elämäänsä.

Arhinmäki on ollut siellä missä tapahtuu. Nyt vasemmistoliiton pitäisi tehdä sama, Paavo sanoo. Lähteä kaduille, näkyä lähiöissä, ostareilla ja kaljakuppiloissa. Arhinmäki on tuskin ehtinyt päästä eduskuntaan sisälle, kun hän jo haluaa sieltä ulos. Hänellä ja hänen porukallaan – Arhinmäki korostaa yhdessä tekemistä – on telttakiertue: Itis, Kontula, Jakis, Kallio, Vuosaari, kaikki vielä tänä keväänä.

Arhinmäki istuu toista kautta Helsingin kaupunginvaltuustossa. Hän on pitänyt yhteyttä äänestäjiin kiertämällä lähiöbaareja ja kertomalla valtuustossa ajankohtaisista asioista.

”Sieltä on tullut hirveän paljon konkreettisia toiveita. Olen tehnyt niistä aloitteita ja saanut niitä konkreettisesti eteenpäin. Isoin on tietysti tämä legendaarinen jääkaappialoite”, (aloitteen pohjalta jääkaapista tuli kaupungin vuokra-asuntojen vakiovaruste),”mutta on tänä keväänä ollut yksi liikenneturvallisuus- ja valaistusjuttu, ja on mulla yks oma siltarumpukin. Mitä aktiivisempi ja mitä enemmän tekee duunia, sitä enemmän pystyy vaikuttamaan.”

Jääkaapit on jo tapeltu, sanoo Paavo, nyt hän aikoo tapella niihin eduskunnassa syötävää. Hyvin sanottu! Ja myös hyvin populistisesti. Eduskuntavaaleissa hän peri varmasti Tony Halmeen ääniä.

Arhinmäki vaivaantuu. Varmaan joitain, muttei kovin monta. Hän kiistää olevansa populisti. Hän ei siedä rasismia, opportunismia tai äänten kalastelua näppärillä vitseillä. Silti hän kehuu tapaa, jolla Timo Soini onnistui vaalipuheissaan konkretisoimaan vaikkapa veronalennusten määrää ja tuloerojen kasvua. Siinä olisi vasemmistoliitollakin oppimista.

”Jos se on populismia, ettei pyöritä asioita joka kulman kautta, vaan yrittää sanoa konkreettisesti, niin kyllä mä sitten oon populisti.”

*

Vaikka Arhinmäen puheet ovat politiikkaa, hän kuulostaa poliitikolta vain kerran haastattelun aikana. Silloin puheena ei ole politiikka, vaan graffitit. Kirjassaan Punavihreä sukupolvi Arhinmäki kritisoi voimakkaasti Helsingin kaupungin Stop Töhryille -projektia ja muistelee, kuinka hän teininä liikkui graffitiporukoissa.

Kirjassasi et kirjoittanut suoraan maalanneesi graffiteja.

”No en mä varmaan kirjoittanut.”

Oletko maalannut niitä?

”Jos on Pasilassa varttunut 80-luvun loppupuolella, niin on varmaan jokainen jotain tehnyt.”

Oletko sinä tehnyt laittomia graffiteja?

”No varmaan kenenkään poliitikon ei kannata kauheasti kehuskella millään laittomuuksilla. Mun mielestä ei ole oleellinen pointti, että olenko mä kymmenvuotiaana maalannut Pasilan junatunneliin vai en. Jos lähtee semmoisesta kauheesti puhumaan, puhutaan, onko joku poliitikko tehnyt jotain, eikä siitä, mitä se yrittää puhua laajemmin. Sen vuoksi musta ei ole oleellista se, että kirjais joitain rynnimis-kokemuksia ja muuta tämmöstä.”

Porvoon lailliseen graffitiseinään äskettäin maalatusta vaaligraffitista Arhinmäki on sen sijaan ylpeä. ”En tiedä, onko se maailman ensimmäinen vaaligraffiti, mutta ainakin mä olen varmaan ensimmäinen kansanedustaja, jolla sellainen on.”

*

”Koen populismin vastenmielisenä ilmiönä”, Paavo Väyrynen sanoo eduskunnan kahvilassa hitaasti, painottaen jokaisen sanan alkua, kuten Väyrysellä usein on tapana, ”koska populismin ominaisuus on se, että siinä karkeasti yksinkertaistetaan asioita ja niin annetaan kuva, että jokin ratkaisu on mahdollinen, vaikkei se ole mahdollinen.”

Politiikassa laajemminkin tapahtunut henkilöityminen, pinnallistuminen ja viihteellistyminen rassaa Väyrystä.

”Yhtenä ratkaisuna poliitikot ovat antautuneet tähän viihteellisyyteen ja yrittävät sen puitteissa tuoda esille omia asioitaan. Tämän olen myös itsessäni huomannut. Kun menee Donna Paukun kanssa saunaan, saa kuitenkin pari kolme lausetta sanottua, jotka voivat 
olla yhteiskunnallisesti merkittäviä.”

Mutta kuinka politiikan nykytilasta voi olla huolestunut henkilö, jonka toiminnan nähdään rapaavan kansanedustajainstituutiota!

Paavoa naurattaa. Siinähän se. Hänhän haluaisi tuoda politiikan takaisin politiikkaan, paljastaa näkemyseroja ja vaihtoehtoja, mutta se ei onnistu – toisin kuin menneinä vuosikymmeninä.

”Meillähän on laaja eliitin konsensus: politiikka, talouselämä, työmarkkinajärjestöt ja mediakin ovat varsin yhtä mieltä siitä, miten asioiden pitäisi mennä. Jos sitten joku poikkeaa ruodusta joko substanssin tai menettelytapojen osalta, sitä ei siedetä.”

No mutta eikö takavuosina valtaeliitti vasta kapea ollutkin, keskittynyt Kekkosen lähipiiriin, Väyryselle ja kumppaneille?

”No ei minusta niin voi sanoa. Kekkonenhan oli aika lailla yksinäinen vallankäyttäjä, vaikka hänellä oli paljon kontakteja ja hän kuunteli ihmisiä. Ja sitten oli puoluejärjestelmä, jonka puitteissa olivat nämä jyrkät mielipide-erot. Se oli elävämpää ja monipuolisempaa vallankäyttöä.”

*

Paavo Arhinmäki rullaa toimistotuolinsa takaisin pöytänsä ääreen ja sylkäisee nuuskamällin kahtena pitkänä mustana vanana roskakoriin. Sitten hän pyörittää uuden.

Puhe ei katkea hetkeksikään.

”Jos me halutaan, että demokratia on vahvaa, ja ihmiset äänestää, niin pitää tunnustaa väriä, käydä keskustelua ja uskaltaa ottaa yhteen”, Arhinmäki sanoo.

”Ennen eduskuntavaaleja ei esitelty, että tässä on kokoomuksen tai demarien aivot, jotka miettii, mitkä on tulevan neljän vuoden poliittiset tavoitteet, vaan esiteltiin, että tässä on työryhmä, joka tekee mainoskampanjan. On helpompaa nostaa kädet ylös, että ei me voida mitään globalisaatiolle tai sille mitä EU:sta tulee. Se on halusta kiinni, kyllä me pystytään.”

Suomessa on Euroopan halvinta irtisanoa työvoimaa, sanoo Arhinmäki, voidaanhan siihen vaikuttaa politiikalla. Tai voisihan Suomi ottaa EU:n kautta globalisaatiossa isomman roolin, vaatia ihmisoikeuksia, työntekijän oikeuksia ja ympäristöasioita, pyrkiä vaikuttamaan, ettei EU:n markkinoille pääse epäreilusti tuotettuja tuotteita. Mutta Suomessa on tyydytty olemaan EU:n mallioppilas ja vasemmistoliitossa on tyydytty kritisoimaan sitä.

”Kun globalisaatiokriittinen liike jossain määrin nousi Suomessa, siihen suhtautuminen ei ollut ollenkaan itsestään selvää vasemmistoliiton sisällä. Nyt siitä puhutaan, mutta se onko haluja vieläkään toimia, on eri juttu.”

*

Haastattelun aikana suurin osa pöydän ohi kulkevista kansanedustajista tervehtii Paavo Väyrystä kuin kauan sitten viimeksi nähtyä puolituttua: iloisesti hymyillen, mutta askelia kiihdyttäen.

IIkka Kanerva sen sijaan kättelee. Se ei ole muodollinen puristus tai lipevä vatkaus, vaan toverillinen ja lämmin kämmenten syleily. Kuin jengitervehdys.

Tietääkö Ike jo? Ajatteleeko se, että tässä tuleva ulkoministeri kättelee entistä. Vai peräti, että tässä meitä on kaksi tulevan hallituksen ulkopolitiikan johtajaa ja alfaurosta, jotka jaksavat painaa ja pelata, vaikka koirat haukkuvat.

*

Väyrystä pidetään vallanhimoisena. Väyrynen sanoo, ettei hän tunnista asiaa itsessään. Yhteiskuntaan vaikutetaan johtavista tehtävistä käsin. Siksi niitä tulee tavoitella.

”Minä olen tehnyt sen aina avoimesti ja demokraattisesti, mutta ne jotka ovat toimineet minua vastaan, ovat toimineet salakähmäisesti, epädemokraattisesti, jopa rikollisesti.”

Puhe kääntyy taas väistämättä menneisiin: Vuoden 1987 hallitusratkaisua edeltävä kassakaappisopimus oli Väyrysen mukaan ”varmasti moraalisesti oikea teko” ja sen torppaaminen Holkerin avulla väärin. Vuoden 1994 presidentinvaaleissa Väyrynen uskoo tippuneensa toiselta kierrokselta Kymmenen uutisten esitettyä edellisiltana perusteettoman väitteen Väyrysen Neuvostoliitosta tilaamasta nootista.

”Nämä asiathan tulevat nyt vähitellen historiantutkimuksen piiriin, ja sitä kautta alkaa muodostua jonkinlainen kokonaisnäkemys, mitä tapahtui. Jos kaikki olisi ollut avointa, rehellistä ja kansanvaltaista, lopputulos olisi ollut näissä kahdessa asiassa toinen. Ensimmäisessä varmasti ja toisessakin todennäköisesti.”

Väyrynen tuntuu yhä odottavan jonkinlaista hyvitystä. Uskooko hän, että vielä jonain päivänä hänen vastustajansakin tunnustavat Väyrysen olevan oikeassa?

”Niin… luulen, luulen. Ja monet ovat siihen valmiitakin siinä vaiheessa, kun minä olen kokonaan sivussa kaikesta. Niin kauan kun minä olen aktiivinen toimija, on monen tietysti mahdotonta myöntää erehtyneensä tai olleensa väärässä.”

*

Tietenkin myös Paavo Arhinmäki haluaa valtaa. Hän pyrkii ensi kesän puoluekokouksessa johtotehtäviin, ja saattaa myös haastaa nykyisen puoluejohtajan Martti Korhosen.

”Katsotaan nyt, miten Korhosen johdolla lähdetään tekemään oppositiopolitiikkaa ja kuinka vakavasti vaalitappio otetaan”, Arhinmäki sanoo.

Viime keväänä Arhinmäki pyrki Suvi-Anne Siimeksen kaaokseen jättämän puolueen puheenjohtajaksi, mutta jäi kakkoseksi.

Arhinmäen puheesta kaikuu, ettei kriisi ole ohi. Hän ihmettelee, että Korhonen puhui ainakin heti vaalien jälkeen oikeistotuulista ja vähätteli puolueen kaikkien aikojen huonointa vaalitulosta. Arhinmäen mukaan oikeistotuulet puhaltavat vain Suomessa. Ruotsissa porvarit voittivat, koska ihmiset olivat lopen kyllästyneitä Göran Perssoniin. Norjassa, Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa vasemmisto on vallassa ja Hollannissa vasemmistoliiton sisarpuolue on saavuttanut yli 16 prosentin kannatuksen. Arhinmäen mukaan siellä on sovellettu samoja keinoja kuin mitä hän itse käyttää: on menty kaduille ja tehty asioita yhdessä kansalaisjärjestöjen kanssa.

”Mutta tietenkin, jos puoluejohtajaksi pyritään, se tehdään porukalla. Se ei ole yhden henkilön projekti. Paineet on kentällä tosi kovat, että lähtisin haastamaan Maraa.”

*

Ehkeivät Paavo A. ja Paavo V. ole sittenkään niin kaukana -toisistaan.

Paavot ovat huolestuneita ympäristöstä.

Paavot haluavat tarjota vaihtoehdon.

Paavoja häiritsee se, että media toisinaan keskittyy epäolennaisiin asioihin.

Paavot haluavat politiikan palaavan politiikkaan.

Paavot pyrkivät johtotehtäviin. Joskus on käynyt niin, etteivät he ole haluamaansa paikkaa saaneet, ja se on vituttanut Paavoja rajusti. He ovat kuitenkin selvinneet siitä hengissä.

Tästä kaikesta huolimatta Paavot eivät ole ikinä tavanneet toisiaan. Asia pitää korjata. Paavoilla on varmasti paljon puhuttavaa.

*

”Huono piirre nuoressa miehessä”, Väyrynen toruu, kun Arhinmäki ilmoittaa saapuvansa myöhässä.

On maanantai 16. huhtikuuta. Kokoomus, vihreät ja Rkp valitsevat ministerinsä tänään, keskusta tekee sen huomenna. Arhinmäki ilmestyy posket punottaen eduskunnan ravintolaan. Hän ojentaa Väyryselle kätensä ja sanoo etunimensä kuuluvasti, mikä hymyilyttää kumpaakin hieman.

Paavot ottavat tuntumaa kommentoimalla salkkujakoa ja uutisten ministerispekulaatioita.

”Musta oli yllätys, että kokoomus sai sekä valtiovarainministerin että ulkoministerin salkun. Luulin, että keskusta pitää tiukemmin kiinni ulkoministerin paikasta”, Arhinmäki aloittaa.

”Niin, kyllä se minullekin oli yllätys”, Väyrynen sanoo. ”Lehtitietojenhan mukaan siihen tulee Katainen.”

”Just…” Arhinmäki hämmentyy.

”Niin, suuri osahan näistä sepekulaatioista on ihan tyhjän päällä”, Väyrynen sanoo.

*

Hyvä poliittinen väittely on kuin tennisottelun palloralli.

Arhinmäki syöttää: ”Ymmärtääkseni Väyrynyen on ajanut Vuotoksen altaan rakentamista, joka ei ole ilmaston kannalta oikea ratkaisu. Vasemmistoliiton Lapinkin kansanedustajien linja on ollut selvä, ei Vuotoksen allasta, ei lisää jokien valjastuksia.”

Väyrynen palauttaa pallon varmasti: ”Maakunnan väen suureksi hämmästykseksi, sillä uusiutuvan energian rakentaminenhan on aivan keskeinen tekijä, jolla voidaan ilmastonmuutosta torjua.”

Arhinmäki: ”Kestävää kehitystä ei ole, että Vuotoksen altaasta tulee valtava määrä kasvihuonepäästöjä sitä kautta, kun se hukutetaan veteen. Toinen, mitä keskusta on voimakkaasti ajanut, on turpeen käyttö, joka on varmasti maakuntien näkökulmasta työllistävää, mutta ei se ilmastopolitiikkaa ole…”

Väyrynen: ”Puhutaan turpeestakin hieman: YK:n ilmastopaneeli on hyväksynyt turpeen hitaasti uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Keskimäärin turvesuo kasvaa 20 kuutiota vuodessa, ja tämä on uusiutuvaa, biologista polttoainetta…”

Arhinmäki on jo verkolla: ”Onko se ilmaston kannalta kestävää?”

Väyrynen kurottaa: ”Kyllä verrattuna kivihiileen ja moneen muuhun polttoaineeseen.”

Arhinmäki kohottaa mailan voitonvarmana iskulyöntiin: ”Kukaanhan ei kannata kivihiiltä!”

Väyrynen ehtii ihmeen kaupalla palloon ja lähettää viuhuvan rystyn: ”Ei, mutta kun kysymys on siitä, että samaan aikaan hiiltä sitoutuu soihin paljon enemmän kuin polttamalla turvetta vapautuu…”

*

Mutta kun puheeksi tulevat muut asiat, kuten EU tai politiikan huono huuto, tennisverkko Paavojen välissä katoaa. Arhinmäki jopa samaistaa omat lähiökierroksensa keskustan perinteisiin tupailtoihin.

Ehkäpä Väyrynen voisi opastaa vasemmistoliiton johtotehtäviin mielivää Arhinmäkeä, millainen on hyvä puoluejohtaja.

”Jos politiikassa haluaa menestyä, täytyy olla intohimoa. Ei se muuten nouse jalalle eikä onnistu. Ihmisiin tarttuu se, kun he näkevät, että joku on innostunut, uskoo asiaansa ja voi luoda semmoisia tulevaisuuden näköaloja, jotka ovat kannustavia.”

Tällaiset haastattelut tavataan päättää tulevaisuudenkuviin. Missä Paavo ajattelee olevansa neljän vuoden päästä?

”Koska uskon, ettei kansanedustaja saa yhdessä kaudessa aikaan kaikkea mitä toivoo, toivon että voin olla eduskunnassa useamman kauden. Varmaan myös puolueessa viimeistään siinä vaiheessa on aikamoinen nuorennusleikkaus tullut.”

Entä Paavo, joka kertoo mieluusti olevansa yhä nuori mies. Onko hän sitä myös neljän vuoden kuluttua?

”Olen toki, meillähän pyritään nostamaan eläkeikä 68 vuoteen, ainakaan sitä ennen ei työkykyisen henkilön tulisi jättäytyä sivuun.”

*

Tiistaina 17. huhtikuuta Paavo V. valitaan Vanhasen toisen hallituksen ulkomaankauppa- ja kehitysministeriksi. Jos Väyrynen on koko kauden virassa, on hän toiminut ministerinä viitenä eri vuosikymmenenä.

Toukokuun alussa Paavo A. ilmoittaa, pyrkiikö hän kesän puoluekokouksessa vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Hän on kolme vuotta nuorempi kuin Paavo V, kun tämä vuonna 1980 astui keskustan johtoon.

Paavo on vasta nuori mies.

Paavosta kuullaan vielä.

Kuva: Juha Törmälä / Quiet. www.quiet.fi

Artikkeli on julkaistu Imagessa toukokuussa 2007 (Image 4/2007)